Tuo­mi­kos­ken Pek­ka kir­joit­taa lo­ka­kuun blo­gis­saan näin: Usein elä­mä on luo­pu­mis­ta. Kun jos­ta­kin pääs­tää ir­ti, mitä jää jäl­jel­le? Pal­jon­kin, sa­noi­sin. Usein vas­ta luo­pu­es­saan saa ja an­ta­es­saan huo­maa vie­lä jäl­jel­le jää­nei­den asi­oi­den ar­von. Tai vas­ta si­tä­kin myö­hem­min. Sii­nä on kau­niis­ti ki­tey­tet­ty luo­pu­mi­nen ja asi­oi­den ar­vo­jär­jes­tyk­sen kir­kas­tu­mi­nen.

Jos­kus mei­dän on pak­ko luo­pua meil­le tär­keis­tä asi­ois­ta. Toi­si­naan luo­pu­mi­nen on va­paa­eh­tois­ta, mut­ta ​mo­nes­ti­kaan meil­tä ei ky­sy­tä ha­lu­am­me­ko tai tah­dom­me­ko luo­pua. Luo­pu­mi­sen het­kel­lä voi tun­tua hy­vin ras­kaal­ta, jopa mah­dot­to­mal­ta jat­kaa elä­mää il­man sitä, mikä meil­tä otet­tiin pois.

Meil­lä jo­kai­sel­la on pal­jon, mis­tä voi­sim­me jou­tua luo­pu­maan: yri­tys, puo­li­so, lap­si tai vaik­ka­pa ar­vos­tet­tu ase­ma – kir­jo on lä­hes lo­pu­ton.​ Me­ne­tys voi ol­la joku ih­mis­sil­min huo­maa­mat­to­mam­pi­kin, mut­ta elä­määm­me kui­ten­kin ​voi­mak­kaas­ti vai­kut­ta­va asia, ku­ten ter­vey­den heik­ke­ne­mi­nen, ys­tä­vä​n me­ne­tys​, ta­lou­del­li­sen ti­lan­teen huo­non­tu­mi­nen ​tai toi­von ja elä­mä­ni­lon him­me­ne­mi­nen. Usein myös vai­ku­tuk­set ulot­tu­vat mui­hin­kin kuin vain mei­hin it­seem­me.

Me­ne­tyk­set näyt­täi­si­vät siis aut­ta­van mei­tä tun­te­maan ja nä­ke­mään sel­vem­min – kas­vat­ta­van mei­tä ih­mi­si­nä. Ne an­ta­vat meil­le ar­vo­kas­ta elä­män­ko­ke­mus­ta, jon­ka poh­jal­ta osaam­me ol­la kii­tol­li­sia sel­lai­ses­ta, mitä ai­kai­sem­min pi­dim­me it­ses­tään sel­vä­nä.​

Jos­kus kiel­täy­dym­me us­ko­mas­ta, et­tä olem­me jou­tu­neet jos­ta­kin luo­pu­maan. Mitä kau­em­min rii­pum­me kiin­ni me­ne­te­tys­sä asi­as­sa, sitä kau­em­min kes­tää ehey­ty­mi­sen al­ka­mi­nen. Van­has­sa riip­pu­mi­nen es­tää mei­tä nä­ke­mäs­tä uu­sia mah­dol­li­suuk­sia. Ju­ma­lan joh­da­tuk­seen luot­ta­mi­nen oli­si täs­sä­kin asi­as­sa tär­ke­ää. Voi­sim­me yrit­tää aja­tel­la, et­tä Ju­ma­la on sal­li­nut täl­lais­ta ta­pah­tu­van. Seu­raa­vak­si mie­leen eh­kä nou­see ky­sy­myk­siä: mi­kä­hän tä­män kai­ken tar­koi­tus on, mitä täs­tä seu­raa, mitä nyt voi­si teh­dä tai mitä me­ne­te­tyn ti­lal­le? Näin aja­tel­len kat­seem­me suun­tau­tuu tä­hän het­keen ja tu­le­vai­suu­teen em­me­kä jää elä­mään men­nees­tä kiin­ni pi­tä­en.

Luo­pu­mi­nen ja sen hy­väk­sy­mi­nen ei ole ai­na help­poa. Vä­lil­lä jou­dum­me käyt­tä­mään kaik­kia mah­dol­li­sia apu­kei­no­ja sel­viy­ty­äk­sem­me, ja sil­ti voi tun­tua, et­tä vain siir­rym­me hi­taas­ti päi­väs­tä toi­seen​. Van­hat sa­non­nat ovat ai­na ol­leet lä­hel­lä sy­dän­tä­ni, ja täs­sä­kin asi­as­sa nou­see yk­si mie­lee­ni: “ai­ka pa­ran­taa haa­vat”. Ajal­li­nen vä­li­mat­ka ta­pah­tu­nee­seen aut­taa hah­mot­ta­maan sitä pa­rem­min ja pää­se­mään eteen­päin.

​Elä­mään kuu­luu myös pie­nem­piä luo­pu­mi­sen het­kiä. Mie­lui­si­a­kin. Mi­nul­la yk­si pie­nem­pi luo­pu­mi­nen on nyt ajan­koh­tai­nen. Blo­gien kir­joit­ta­mi­nen on ol­lut an­toi­saa ja suo­sit­te­len läm­pi­mäs­ti jo­kais­ta ko­kei­le­maan. Vie­rasb­lo­git an­ta­vat hy­vän mah­dol­li­suu­den ker­toa myös ni­met­tö­mä­nä sel­lai­sis­ta asi­ois­ta, jois­sa ha­lu­aa suo­jel­la jon­kun yk­si­tyi­syyt­tä. Mi­nun kir­joi­tus­te­ni koh­dal­la on tul­lut vaih­don ai­ka ja luo­vu­tan hie­man hai­kein mie­lin blo­gis­tin teh­tä­vät seu­raa­val­le. Kii­tän tei­tä​ jo­kais­ta​, jot­ka olet­te kul­ke­neet kans­sa­ni tä­män ​mie­len­kiin­toi­sen blo­gi­mat­kan.

sirk­ka.suo@gmail.com