Mikä on se, joka se­koit­taa het­kek­si elä­män pa­la­pe­lin, saa kai­vet­tua esiin ih­mi­sen her­kim­män puo­len, li­sää vas­tuun­tun­toa, toi­voa, iloa ja on­nea? Kuu­los­taa ih­me­lääk­keel­tä. Sitä se on­kin, elä­män ko­koi­nen ih­me.

Lap­se­ni per­hees­sä ko­et­tiin syn­ty­män ih­me. It­se olen ko­ke­nut sen en­sin kuu­den lap­se­ni koh­dal­la ja myö­hem­min vii­den lap­sen­lap­se­ni koh­dal­la. Jo­kai­sel­la ker­ral­la tuo pie­ni, vas­ta maa­il­maan put­kah­ta­nut avu­ton nyyt­ti on saa­nut unoh­ta­maan syn­ny­tyk­sen mu­ka­naan tuo­mat ki­vut ja tu­le­vai­suu­den pe­lot: osaan­ko, jak­san­ko, pys­tyn­kö. Lap­si on tuo­nut luot­ta­muk­sen ja toi­von mu­ka­naan.

Sain ol­la mu­ka­na yh­den lap­sen­lap­sen syn­ny­tyk­ses­sä­kin. Se oli upea ko­ke­mus.

Täl­lä ker­taa uu­ni­tuo­reil­le van­hem­mil­le syn­tyi kak­si pien­tä ih­mis­tä: tyt­tö- ja poi­ka­vau­va. Ih­met­tä tuli siis kak­sin­ker­roin. Pien­ten syn­ty­mä vai­kut­ti voi­mak­kaas­ti jo­kai­sen lä­hei­sen elä­män. Vaik­ka vau­vo­ja syn­tyi kak­si, ei rak­kaus pie­niä koh­taan puo­lit­tu­nut vaan li­sään­tyi mo­nin ver­roin. Sii­nä se ydi­na­sia on­kin. Ajat­te­len, et­tä kun rak­kaut­ta ja­kaa, se ei vä­hen­ny vaan kas­vaa koko ajan.

Ai­na kaik­ki ei kui­ten­kaan ole niin au­vois­ta ja sees­teis­tä. On syn­nyt­tä­jiä, joil­la ei ole lä­hei­siä ja­ka­mas­sa ko­ke­muk­sia uu­den elä­män al­ku­tai­pa­leel­ta. On van­hem­pia, joi­den voi­ma­va­rat ovat niin vä­his­sä, et­tä jo pel­käs­tään raa­hau­tu­mi­nen het­kes­tä toi­seen voi ol­la työn ja vai­van ta­ka­na. On myös äi­te­jä, joil­la ei ole puo­li­soa rin­nal­laan tu­ke­mas­sa ja ja­ka­mas­sa yh­teis­tä ar­kea. Voi ol­la myös ta­lou­del­li­sia vai­keuk­sia tai elä­mää ki­vun ja sai­rau­den kes­kel­lä.

Elä­mä up­pou­tuu niin hel­pos­ti ja tii­viis­ti omiin uo­miin­sa, et­tem­me vält­tä­mät­tä näe toi­sen ih­mi­sen toi­vot­to­muut­ta tai ka­don­nut­ta elä­män­hal­lin­taa. Kä­ve­lem­me apua tar­vit­se­van ohi kii­rei­sin, ko­pi­se­vin as­ke­lin tai em­me jak­sa it­se pyy­tää apua sil­loin, kun sitä tar­vit­sem­me. Pie­ni­kin ele, rin­nal­la kul­ke­mi­nen, voi ol­la se voi­maan­nut­ta­va teko, joka an­taa toi­voa tu­le­vas­ta ja pa­rem­mas­ta huo­mi­ses­ta. Aut­taa nos­ta­maan kat­seen yli omien vai­keuk­sien ja koh­taa­maan tu­le­vai­suu­den luot­ta­en Ju­ma­lan joh­da­tuk­seen.

Vai­keis­sa ti­lan­teis­sa on tar­peel­lis­ta pyy­tää apua lä­hei­sil­tä tai jul­ki­sen ter­vey­den­huol­lon puo­lel­ta. On hyvä, et­tä apua voi ha­kea myös vi­ra­no­mai­sil­ta. Vas­tuu­ta lä­him­mäis­tem­me hy­vin­voin­nis­ta ei kui­ten­kaan voi sy­sä­tä ko­ko­naan yh­teis­kun­nan har­teil­le. Lop­pu­jen lo­puk­si, vi­ral­li­sis­sa ti­lan­teis­sa­kin, me ih­mi­set koh­taam­me toi­sem­me.

Raa­mat­tu an­taa par­haan oh­jeen ih­mis­ten vä­li­seen koh­taa­mi­seen. Se si­säl­tää kai­ken tar­peel­li­sen. Sitä nou­dat­ta­mal­la sel­vi­äm­me haas­ta­vis­ta­kin ti­lan­teis­ta. "Ra­kas­ta lä­him­mäis­tä­si niin kuin it­se­ä­si" (Matt. 22:39).