Mö­kin ovi käy na­rah­ta­en ja lap­si huu­taa: ”äi­ti, me on nyt saa­tu kol­me pien­tä ah­ven­ta!” Minä häm­mäs­te­len hei­dän saa­lis­taan. Lu­paan aut­taa ka­lan per­kaa­mi­ses­sa ja pais­ta­mi­ses­sa. Lap­si ilah­tuu, pais­kaa oven kiin­ni ja juok­see no­pe­as­ti ran­taan on­ki­maan li­sää. Ei kuu­le enää, kun minä yri­tän sa­noa, et­tei pais­kai­si ovea, jot­tei vau­va he­räi­si. Pian ovi na­rah­taa taas, si­sään kur­kis­taa toi­nen lap­si ja sa­noo: ”äi­ti, me on nyt saa­tu kol­me pien­tä ah­ven­ta.” Minä häm­mäs­te­len saa­lis­ta hä­nen­kin kans­saan.

Kun kol­mas lap­si avaa oven ja tu­lee il­moit­ta­maan sa­maa asi­aa sa­moin sa­noin, mi­nus­ta tun­tuu sa­mal­le kuin jos­kus kes­kus­tel­les­sa­ni muis­ti­sai­raan hen­ki­lön kans­sa. Kun jo­kin rep­liik­ki tois­tuu en­sim­mäis­tä ker­taa, häm­mäs­te­len asi­aa. Seu­raa­val­la ker­ral­la häm­mäs­te­ly­ni ei ole ai­van yh­tä ai­toa. Pu­hu­mat­ta­kaan sii­tä kol­man­nes­ta ja nel­jän­nes­tä ker­ras­ta. Muis­tu­tan kui­ten­kin it­se­ä­ni, et­tä jo­kai­sel­le lap­sel­le ti­lan­ne, jos­sa saa ker­toa äi­dil­le uu­ti­sen­sa, on en­sim­mäi­nen ker­ta. Ja sa­man­lai­nen on var­maan­kin myös muis­ti­sai­raan ko­ke­mus: joka ker­ta hän ajat­te­lee ker­to­van­sa asi­aan­sa en­sim­mäis­tä ker­taa.

Ja taas käy ovi, täl­lä ker­taa uu­ti­se­na on se, et­tä Tai­mi on vir­ve­löi­des­sään mei­nan­nut saa­da val­ta­van ka­lan. Ai­kan­sa sitä po­ru­kal­la ovat vä­syt­tä­neet, mut­ta sit­ten on kat­ken­nut sii­ma. Tämä har­mit­taa saa­lis­ta­jia niin, et­tä ovat ai­ko­neet it­keä sit­ten kun jou­tai­si­vat, mut­tei­vät ole vie­lä jou­ta­neet. Tä­män­kin ko­et­te­le­muk­sen saan kuul­la ai­na­kin nel­jään ker­taan.

Minä kan­nis­ke­len vau­vaa mö­kin si­säl­lä. On niin ko­lea tuu­li, et­ten raas­ki vie­dä kak­si­kuu­kau­tis­ta las­ta pi­hal­le. Muu per­he ei vä­li­tä kyl­myy­des­tä. He on­ki­vat, vir­ve­löi­vät, sou­ta­vat, sau­no­vat, ui­vat ja naut­ti­vat. Ku­kaan ei va­li­ta te­ke­mi­sen puu­tet­ta. Minä nau­tin hei­dän on­nes­taan, mut­ta sil­ti mie­lee­ni mei­naa hii­piä kat­ke­ria tun­tei­ta. Mi­nä­kin ha­lu­ai­sin osal­lis­tua.

Olen ka­teel­li­nen jopa mie­hel­le­ni, joka hak­kaa hal­ko­ja. Mö­kil­lä polt­to­pui­ta ku­luu mel­kois­ta tah­tia, sil­lä sau­na on pääl­lä lä­hes aa­mus­ta il­taan. Kun joku ot­taa vau­van het­kek­si, en me­ne­kään loi­koi­le­maan lai­tu­ril­le, vaan otan ve­su­rin kä­teen ja alan rai­va­ta pu­sik­koa. Teen jär­vi­mai­se­maa nä­ky­väm­mäk­si sil­lä aja­tuk­sel­la, et­tä pian olen taas lin­noit­tau­tu­nee­na mök­kiin ik­ku­nan eteen vau­van kans­sa.

Minä häm­mäs­te­len mei­tä hul­lu­ja, jot­ka läh­dem­me yhä uu­del­leen työn­täy­tei­ses­tä ar­jes­ta vie­lä työn­täy­tei­sem­mäl­le lo­mal­le. Kuu­sa­mon mö­kil­le läh­te­vät van­him­mat­kin lap­set, vaik­ka jää­vät muu­ten usein reis­suil­tam­me pois. Me kan­nam­me vet­tä, kok­kaam­me tu­lel­la, tis­kaam­me kä­sin ja läm­mi­täm­me kat­ti­las­sa vau­van pe­su­vet­tä. Me puu­has­te­lem­me koko päi­vän.

Il­lal­la lei­kim­me to­tuut­ta ja teh­tä­vää. Joku jou­tuu mais­ta­maan si­nap­pia, toi­nen kas­te­le­maan pään kyl­mäs­sä ve­des­sä. Kuu­lem­me haus­ko­ja to­tuuk­sia, vä­lil­lä ju­tut taas vaih­tu­vat sy­väl­li­sem­piin. Lap­set ha­lu­a­vat kuul­la jut­tua "en­nen van­has­ta", siis sii­tä ajas­ta, kun me van­hem­mat olim­me pie­niä. Me ker­rom­me. Ei­kä meil­lä ole kii­re mi­hin­kään. Meil­lä on ai­kaa koh­da­ta toi­sem­me, sil­lä so­me­kaan ei vedä mei­tä toi­sis­tam­me eril­leen. On hyvä, et­tä mö­kil­lä pu­he­li­men ak­ku­ja on käy­tet­tä­vä sääs­te­li­ääs­ti.

Ul­koil­ma, jat­ku­va liik­keel­lä­o­lo ja sau­no­mi­nen saa­vat ai­kaan sen, et­tä nuo­rim­mat lap­set nu­kah­ta­vat sa­man tien, kun las­ke­vat pään­sä tyy­nyil­le. Jut­te­lem­me vie­lä isom­pien las­ten kans­sa elä­mäs­tä, us­ko­mi­ses­ta­kin. Sii­tä, mi­ten us­ko on oma­koh­tai­nen asia. Nuo­ri ei tule au­tu­aak­si van­hem­man us­kol­la, ei­kä van­hem­pi nuo­ren us­kol­la.

Myö­hään il­lal­la is­tun puo­li­so­ni kans­sa sau­nas­sa pit­kään. Sen jäl­keen sei­som­me het­ken ai­kaa kal­li­ol­la ja kat­se­lem­me tyyn­tä jär­ven pin­taa. Me jut­te­lem­me hil­jaa. Hen­gi­tän sy­vään, ja mi­nus­ta tun­tuu ihan sil­tä kuin sy­dä­me­ni löi­si rau­hal­li­sem­min.

Vaik­ka kär­sin kroo­ni­ses­ta mat­ka­kuu­mees­ta, ra­kas­tan tätä maa­ta ja tätä mai­se­maa. Olen kii­tol­li­nen Luo­jal­le näis­tä va­loi­sis­ta, kii­reet­tö­mis­tä ke­säil­lois­ta, jois­sa hil­jai­suu­den rik­koo vain jout­sen­ten huu­to ja – no, pie­ni rii­ta­soin­tui­nen hyt­ty­sen hy­ri­nä.