Oli perjantai. Mennyt viikko oli ollut työntäyteinen ja lennokas. Olin käyttänyt yhtä lasta hammaslääkärissä ja toista terkkarilla, olin kulkenut useamman lapsen arviointikeskustelussa. Kaikkien seitsemän koululaisen keskustelua en saanut samalle viikolle, joten tulevallekin viikolle näytti riittävän menoa.
Harrastuskuskauksia oli ollut tavalliseen tapaan, eli vähän väliä. Olin vienyt tauluja Poriin, ja meillä oli käynyt asiakkaitani, joten olin koittanut pitää kämppää kuosissa, etteivät he olisi kompastuneet kenkäkasoihin.
Monta edellistä viikonloppuakin oli ollut hulinaa. Yövieraita oli riittänyt ties kuin monelle aiemmalle viikonlopulle. Minusta tuntui, etten ollut ehtinyt pysähtyä pitkään aikaan. En nimittäin ole niin rento äiti, että osaisin olla ihan kotoisasti unipukuisillaan, kun meillä on lasten kavereita yötä. En kehtaa nukkua niin pitkään kuin haluaisin. En raaski komentaa lapsia tekemään ainuttakaan kotityötä, kun heillä on kavereita, vaikka tekemistä riittäisi.
Niinpä tuona perjantaina päätin olla tulevana viikonloppuna kuiva äiti. En lupaisi yhtään lasta meille yöksi tai meiltä ketään muualle yövierailulle. Julistin mielessäni, että tämä viikonloppu olisi rauhoitettu! Suunnittelin, että lauantaipäivänä tekisimme vähän töitä, ulkoilisimme ja lämmittäisimme pihasaunan. Haaveilin, että sunnuntaina nukkuisimme pitkään, tekisimme rauhassa ruoan ja ehtisimme sopivasti seuroihin.
Kun ensimmäiset koululaiset perjantaina puolenpäivän jälkeen saapuivat koulusta kotiin, kuului ensimmäisenä kysymys: "Voisiko yks kaveri tulla meille yöksi?" Vastasin, että ei tänä viikonloppuna. Seuraava koululainen saapui ja ilmoitti heti kaverinsa kysyneen, että voisiko hän mennä heille yöksi. Ei tänä viikonloppuna, vastasin. Kolmas koululainen saapui saman kysymyksen kanssa. Hän oli tuomassa kahta kaveriaan meille. Kohta soi puhelin, ja taas oli joku yösijaa vailla.
En olisi millään kehdannut kieltää. Saan varmaan nihilistivanhemman maineen, ajattelin. Tällä kertaa kuitenkin päätin pitää pääni ja vastasin, että ei ole sijaa majatalossa. Halusin niin kovasti rauhoittumisen fiiliksen. Kun selitin, että tämän viikonlopun olemme ihan keskenämme omalla perheellä, ihmeekseni kukaan ei protestoinut vastaan. Ovat kai oppineet, että kun sanon painokkaasti, on tinkaaminen turhaa. Tai saattoivat itsekin olla rauhoittumista vailla. Yksi sanoi ääneen, että ihan hyvä. Tänä viikonloppuna hän voisi vaan olla ja lukea kirjaa.
Perjantaina päätimme lasten kanssa, että iskä saa jäädä päiväunille ja me lähdemme kirjastoon ja karkkipäiväostoksille. Isoimmat jäivät vielä vaateostoksille. Illalla juttelimme keskenämme ja söimme yhdessä. Lauantaina sain jokaisen tekemään jonkin kotityön. Osa aloitti vastahakoisesti, mutta teki kumminkin osuutensa. Iltasella mieheni lähti pitkospuille lasten kanssa. Minä lämmitin sillä välin pihasaunaa, maalasin taulua ja kuuntelin hiljaisuutta. Myöhemmin illalla perheemme vanhimmat lapset lähtivät tapaamaan kavereitaan. Muun perheen kanssa saunoimme. Sunnuntaina kaikki nukuimme pitkään, teimme ruokaa ja kävimme pienellä kävelyllä ja ehdimme vähän loikoilla, kunnes lähdimme seuroihin.
Kun juttelimme perheemme kanssa viikonlopusta, kaikki olivat sitä mieltä, että on ihanaa välillä olla vain oman porukan kesken. Joku myös kommentoi, että toisaalta on tosi kivaa, kun kaveri on yötä ja silloin on mahdollista syventää ystävyyttä paremmin. Sanoin, että koen samoin. Nautin suunnattomasti, kun saamme jonkun ystäväperheen meille viikonlopuksi. Nautin yhteisistä keskusteluista ja yhdessä tekemisestä, mutta niitä viikonloppuja pitää olla sen verran harvoin, että niiden hohto säilyy.
Minusta tuntuu, että perheen yhteishenki kasvaa tällaisilla rauhallisilla viikonlopuilla. Minulle se on erittäin tärkeää. Saattaa olla niinkin, että olemme jonkin verran metsittyneetkin täällä kaava-alueen ulkopuolella. Joka tapauksessa meidän perhe tarvitsee välillä rauhallisia viikonloppuja jaksaakseen hektisen arjen.
Blogit
Luetuimmat
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys