On­nea maa­il­man par­haim­mal­le äi­dil­le! Niin on lu­ke­nut mi­nun ja tu­han­sien mui­den äi­tien äi­tien­päi­vä­kor­teis­sa. Kou­lus­sa nii­tä on vär­kät­ty ja ker­hois­sa­kin. Sel­lai­sen kor­tin saa­mi­nen toki ilah­dut­taa, mut­ta nos­tat­taa sa­mal­la pa­lan kurk­kuun. Sii­nä tu­lee mie­leen omat är­ty­myk­set ja ohit­ta­mi­set. Ei niin par­haal­ta ole ai­na tun­tu­nut. Muis­tan vuo­sien ta­kaa erään äi­tien­päi­vän eri­tyi­sen hy­vin ja va­li­tet­ta­vas­ti en sii­tä syys­tä, et­tä juu­ri sil­loin oli­sin voi­nut juh­lia on­nis­tu­nut­ta van­hem­muut­ta. Eh­kä se kui­ten­kin opet­ti jo­tain tär­ke­ää.

Oli tou­ko­kui­nen per­jan­tai­päi­vä. Sil­loin mei­dän kaik­ki lap­sem­me oli­vat vie­lä ai­ka pie­niä. Se päi­vä oli ol­lut eri­tyi­sen työ­läs päi­vä, ja vau­va oli ol­lut it­kui­nen. Sain vih­doin hä­net nuk­ku­maan, ja isom­mat lap­set me­ni­vät pi­hal­le leik­ki­mään. Nau­tin hil­jai­suu­des­ta ja sii­voi­lin keit­ti­ö­tä. Mel­kein heti pi­hal­ta al­koi kuu­lua suu­ri­ää­nis­tä it­kua, ja sa­man tien au­ke­si ovi. Kak­si las­ta tuli par­ku­en si­sään ja vä­hän mär­ki­nä­kin. Ker­toi­vat, et­tä yk­si lap­sis­tam­me kiu­saa ruu­taa­mal­la ve­si­let­kul­la hei­tä koh­ti. Kyl­mä ve­si­suih­ku läm­pi­mä­nä­kään päi­vä­nä ei tun­nu ki­val­ta, jos sitä ei ole erik­seen ti­lan­nut. Mi­nul­la kie­hah­ti, sil­lä sii­hen huu­toon he­rä­si vau­va­kin.

Nap­pa­sin ruu­taa­jaa kä­si­var­res­ta kiin­ni ja ajat­te­lin ot­taa hä­net si­säl­le pu­hu­tel­ta­vak­si. En tar­koit­ta­nut sa­tut­taa hän­tä, mut­ta tar­tuin kiin­ni vi­hai­sin kä­sin. Sa­man tien ovi jo­ten­kin hei­lah­ti ja lap­sen sil­mä­kul­ma osui oven ri­paan. Sy­dä­me­ni löi yh­den yli­mää­räi­sen lyön­nin, kun ta­ju­sin mitä oli lu­vas­sa: ki­peä mus­ta sil­mä! Minä, äi­ti­nä olin siis ai­heut­ta­nut lap­sel­le­ni mus­tan sil­män, ja vie­lä­pä juu­ri äi­tien päi­vän al­la. Pu­hut­te­lu­ni vaih­tui­kin an­teek­si pyy­te­le­mi­seen ja sil­mä­kul­man kyl­mä­hoi­toon.

Mie­tin, mi­ten lap­se­ni sun­nun­tai­na lau­lai­si pää ke­nos­sa äi­tien­päi­vä­juh­las­sa mui­den py­hä­kou­lu­lais­ten mu­ka­na lau­lua, jos­sa äi­ti on val­vo­nut mon­ta yö­tä ja teh­nyt uu­pu­mat­ta työ­tä. Ei, sitä en ky­ke­ni­si kuun­te­le­maan! Eh­do­tin lap­sil­lem­me, et­tä mitä jos yl­lät­täi­sim­me isin ja pak­kai­sim­me asun­to­vau­nun val­miik­si, kun hän tu­lee töis­tä. Aja­tus sai kan­na­tus­ta, ja niin me pak­ka­sim­me. Vie­tim­me sil­lä ker­taa äi­tien­päi­vää reis­sun pääl­lä. äi­tien­päi­vän aa­mu­na per­he lau­loi mi­nul­le, sain kak­kua ja kort­te­ja. Mus­ta­sil­mäi­nen tyt­tö­nen ojen­si kor­tin, jos­sa luki: "Maa­il­man par­haim­mal­le äi­dil­le!"

Mus­ta sil­mä lois­ti kah­den pii­naa­van vii­kon ajan. Es­ka­riin vie­des­sä­ni se­li­tin ta­pah­tu­man oh­jaa­jil­le, jot­ka oli­vat hy­vin ym­mär­tä­väi­siä. En muis­ta mon­ta­ko, mut­ta muis­ti­ku­vis­sa­ni to­del­la mon­ta ker­taa ty­töl­tä­ni ky­sel­tiin mus­tan sil­män syy­tä. Ja jou­duim­me yhä uu­del­leen ker­to­maan, mi­ten kaik­ki kävi: ”No kun äi­ti…”

Ei se ol­lut vii­mei­nen ker­ta, kun mi­nul­la kie­hah­taa, mut­ta opin tuon nöy­ryyt­tä­vän ko­ke­muk­sen myö­tä sen, et­tä kun her­mo pa­laa, niin pu­hal­te­len en­sin tai me­nen it­se pi­hal­le vä­häk­si ai­kaa ja vas­ta sit­ten alan sel­vit­te­le­mään rii­taa. Olen saa­nut ”maa­il­man par­haim­mal­le äi­dil­le” osoi­tet­tu­ja kort­te­ja ai­ka­moi­sen pi­non tuon­kin ta­pah­tu­man jäl­keen. Olen op­pi­nut naut­ti­maan niis­tä.

Olen tul­lut iän myö­tä ar­mol­li­sem­mak­si it­se­ä­ni koh­taan. Sil­ti usein ki­pui­len sen kans­sa, et­tä saa­ko jo­kai­nen lap­si riit­tä­väs­ti huo­mi­o­ta, sy­liä ja kuun­te­le­via kor­via. Epäi­len, et­tä on­ko heil­le lu­et­tu riit­tä­väs­ti sa­tu­ja, pes­ty riit­tä­väs­ti ham­pai­ta, tar­jot­tu riit­tä­vä mää­rä vi­rik­kei­tä. Eh­kä kui­ten­kin on niin, et­tä jos van­hem­mal­la on voi­ma­va­ro­ja poh­tia omaa van­hem­muut­taan ja pyr­kiä ke­hit­ty­mään, asi­at ovat ai­ka hy­vin.

On tär­ke­ää huo­ma­ta hy­viä asi­oi­ta: Meil­lä ei tar­vit­se näh­dä näl­kää, pe­lä­tä vä­ki­val­taa tai hu­ma­lai­sia van­hem­pia. Yri­täm­me ol­la ta­sa­puo­li­sia lap­si­am­me koh­taan. Vie­täm­me pal­jon ai­kaa las­tem­me kans­sa, olem­me kiin­nos­tu­nei­ta hei­dän elä­mäs­tään ja kan­nus­tam­me kou­lun­käyn­nis­sä. Ra­kas­tam­me hei­tä niin, et­tä sy­dä­meen sat­tuu! Teem­me toki vir­hei­tä, joi­ta jou­dum­me pyy­tä­mään an­teek­si. Yri­täm­me ot­taa vir­heis­tä opik­si. Pu­hum­me heil­le hy­väs­tä Ju­ma­las­ta ja ker­rom­me, et­tä syn­nit saa ai­na us­koa an­teek­si.