Kun lähetän lapsiani kouluun, toivotan heille hyvää koulupäivää. Toivon ennen kaikkea sitä, ettei heidän tarvitsisi jännittää, tulevatko koulussa hyväksytyiksi. Toivon, ettei heitä kiusattaisi. Vielä enemmän toivon, etteivät he itse kiusaisi muita. Itselläni on kokemusta sekä syrjityksi tulemisesta että siitä, että olen itse ollut syrjimässä muita. Molemmista on jäänyt vahvat muistot. Kerron tässä nyt tilanteista, joissa olen itse toiminut väärin.
Muistan päivän ala-asteelta, kun leikimme luokassa välitunnin jälkeen, ennen opettajan tuloa, ”tauti tarttuu” -leikkiä. ”Taudin tartuttajana” oli eräs poika. En osaa selittää, miksi hän joutui uhriksi. Olin menossa mukana hyvin innokkaana. Kun tämä poika sitten suuttui ja riuhtaisi ystävääni paidan kauluksesta, hänen korunsa katkesi. Siitäkös me nostimme metelin, vaikka olimme itse aiheuttaneet hänen suuttumuksensa.
Muistan myös, miten olimme raamattuluokassa kaverieni kanssa ylimielisiä joitakin toisia kohtaan. Naureskelimme heille halveksivasti. Teimme sitä toisinaan myös muulloin kylällä pyöriessämme: räkytimme inhottavasti.
Koskaan en jäänyt kiinni kiusaamisesta. Lapsuudessani kiusaamisesta ei juuri puhuttu. Siitä puhuttiin silloin, kun joku kävi toisen kimpuun. Hiljaista syrjintää ei edes nimetty kiusaamiseksi. Luulen, että tänäkin päivänä jää paljon kiusaamista piiloon. Sitä voi tapahtua silloin, kun opettaja tai muu aikuinen ei ole paikalla. Kiusata voidaan elein ja ilmein, hiljaisesti, niin ettei sitä oikein huomaakaan. Kiusaaminen voi tänä päivänä olla sellaistakin, että poistetaan joku someringistä.
Ehkä minut aikanaan pysäytti onnettomuus. Se tapahtui riparikeväänä. Olimme ystävieni kanssa Oulun isoissa seuroissa. Olin ollut vähän kovis, mutta tällä kertaa emme vaeltaneetkaan pihamaalla vaan istuimme seurapenkissä. Saarna kosketti minua. Halusin uskoa. Muistan, miten vahva tunne tuli, että tähän joukkoon haluan kuulua. Seuraavana päivänä, kun olimme tulossa seuroihin, olin ylittämässä tietä, enkä huomannut lähestyvää autoa, vaan juoksin suoraan sen eteen.
Jouduin sairaalaan pidemmäksi aikaa. Läheiseni tulivat minua katsomaan, ja sain olla monien käsien siunattavina. Sairaalassa ollessani Pentti Vinnurvan kirja ”Kuin kaksi kukkaa siionin vuoren rinteellä” tuli minulle rakkaaksi. Annoin sen jopa luettavaksi vieruskaverini äidille, joka vähän kyseli, miten uskon. Sairaalan sängyssä minulla oli aikaa miettiä myös omaa käytöstäni ja muistin, miten olen halveksinut muita. Tiesin tehneeni väärin. Häpesin. Se häpeä on yhä osa minua. Pyhimystä minusta ei tullut, mutta seuraavan vuoden ajan koulussa kyttäsimme ystävieni kanssa kiusaamistilanteita ja puutuimme aina, kun sellaisia huomasimme.
äitinä olen kertonut ja tulen kertomaan vielä monen monta kertaa omille lapsilleni siitä, että toisia halveksimalla tai vähättelemällä haavoittaa syvästi toista, mutta siinä saa itselleenkin ikuisen haavan. Sen olen oppinut, että kun minulle kerrotaan lasten välisistä riidoista, en ole empimättä puolustamassa omaani. Parempi on ensin rauhassa selvitellä, mitä on tapahtunut.
Muutamia kertoja olen törmännyt siihen, että vanhempi ei halua uskoa omasta lapsestaan pahaa. Tällöin saattavat riidat jäädä selvittelemättä, vääryydet sopimatta ja kiusaajan tunnolle lastia. Tiedän, että kiltin oloinenkin ja niin sanotusti hyvin kasvatettu lapsikin voi olla kiusaaja. Hän voi olla vaikka se, joka jättää jonkun toisen ulkopuolelle porukasta. Tai hän voi osata jututtaa vieraita aikuisia ja saada näin itselleen maineen ”hyvänä tyyppinä” aikuisten silmissä, mutta käyttäytyykin toisin, kun aikuiset eivät ole läsnä. Kiusaaja voi olla hänkin, jonka ajatellaan olevan kaikkien kaveri.
Kiusaamista ja syrjimistä tapahtuu uskovaistenkin keskuudessa. Meidän aikuisten tehtävänä on välittää vahvasti viestiä, että kaikenlainen toisen loukkaaminen, syrjintä ja halveksunta on väärin. Meidän olisi muistettava olla esimerkkinä siinäkin, ettemme itse puhu pahaa toisista. Me emme saa sallia halveksivaa puhetta kotona perheenjäsentenkään kesken. Meidän tehtävänämme on rakastaa ja tukea omia ja toistenkin lapsia niin, ettei heidän tarvitse toisia halveksimalla hakea hyväksyntää. Nämä sanat sanon ennen kaikkea itselleni.
Blogit
Luetuimmat
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys