– Jos jo­tain toi­voo oi­kein ko­vas­ti, niin to­teu­tuu­ko se? lap­si ky­syy.

– Ei vält­tä­mät­tä, minä vas­taan. – Mut­ta ai­ka usein to­teu­tuu, jos jo­tain ha­lu­aa tosi pal­jon ja on val­mis käyt­tä­mään ai­kaa ja te­ke­mään työ­tä sen unel­man eteen. Kun jo­ta­kin oi­kein toi­voo, sitä voi pyy­tää myös Tai­vaan Isäl­tä.

Vas­ta­tes­sa­ni ajat­te­len it­se­ä­ni, sitä, mi­ten minä toi­von, et­tä sai­sin teh­dä tai­det­ta työk­se­ni vie­lä vuo­si­kym­me­nien­kin pääs­tä. Ja toi­vet­ta, et­tä mi­nun ja puo­li­so­ni vä­li­nen rak­kaus säi­lyi­si ja et­tä op­pi­sim­me pa­rem­min ym­mär­tä­mään tois­tem­me luon­tei­den eri­lai­suut­ta.

Minä toi­von, et­tä osai­sin ol­la ym­mär­tä­väi­nen äi­ti. Toi­von lap­sil­lem­me hy­vää, tur­val­lis­ta tu­le­vai­suut­ta. Toi­von myös, et­tei mi­nul­le ja lä­hi­pii­ril­lem­me tu­li­si pa­ho­ja sai­rauk­sia tai mui­ta ko­et­te­le­muk­sia. Eni­ten toi­von, et­tä meil­lä kai­kil­la säi­lyi­si tai­vas­toi­vo.

Lap­si toi­voo kis­san- tai koi­ran­pen­tua ja tie­tää, et­tä minä saa­tan vie­lä jos­kus hel­ty­ä­kin ai­na­kin kis­san suh­teen. Osa per­heen­jä­se­nis­tä vas­tus­taa aja­tus­ta uu­des­ta lem­mi­kis­tä. Jos et saa kis­saa lap­se­na, voit saa­da sen ai­kui­se­na, yri­tän va­los­tut­taa. Lap­si toi­voo myös Tur­kin-mat­kaa, sil­lä hän on si­sa­rus­ten­sa ku­vis­ta näh­nyt, mi­ten siel­lä vi­li­see kis­so­ja ka­dul­la ja jon­kun ra­vin­to­lan te­ras­sil­la on pik­ku­rui­sia koi­ran­pen­tu­ja. Mi­nä­kin haa­vei­len mat­kois­ta, mut­ten ka­tu­kis­so­jen tai -koi­rien vuok­si.

Lap­se­na toi­voin omaa lin­nun­poi­kas­ta. Voi, mi­ten ko­vas­ti sii­tä haa­vei­lin. Yri­tin usein lä­hes­tyä pik­ku­lin­tua hii­pien, et­tä oli­sin saa­nut sen sy­lii­ni. En ol­lut kyl­lin no­pea. Aloin sit­ten haa­veil­la täy­te­tys­tä lin­nus­ta. Ajat­te­lin, et­tä jos löy­dän kuol­leen lin­nun, niin nos­tan sen ok­sal­le ko­ris­ta­maan sän­ky­ni pää­tyä. Ru­koi­lin il­lal­la, et­tä löy­täi­sin.

Mi­ten iloi­sek­si tu­lin­kaan, kun seu­raa­va­na päi­vä­nä hais­toin mä­dän tuok­sun ka­na­van reu­nal­la. Tie­sin, et­tä siel­tä löy­tyi­si kuol­lut lin­tu, ku­ten löy­tyi­kin. Minä kii­ku­tin sen vä­lit­tö­mäs­ti äi­ti­ni luok­se ja pyy­sin saa­da sen huo­nee­see­ni. äi­ti­ni ei ilah­tu­nut aja­tuk­ses­ta, ja kyl­lä se mi­nus­ta­kin hai­si pa­hal­le. Tämä lin­tu­toi­ve jäi to­teu­tu­mat­ta. Koi­ran­pen­tu­a­kaan en saa­nut, en­kä han­hia, vaik­ka niis­tä haa­vei­lin, mut­ta kis­san­pen­nun sain ja hams­te­rin.

Ker­ran, noin kym­me­nen vuot­ta sit­ten, otin kak­si van­hin­ta las­ta lä­hel­le­ni, ja ker­roin, et­tä meil­le on tu­los­sa vau­va. Jes! He huu­dah­ti­vat yh­teen ää­neen. Van­hem­pi hih­kai­si:

– Toi­vot­ta­vas­ti tu­lis kak­so­set!

Nuo­rem­pi huu­dah­ti:

– Toi­vot­ta­vas­ti tu­lis ke­hi­tys­vam­mai­nen!

Hän oli seu­rois­sa näh­nyt sö­pön ja hy­my­sui­sen down-po­jan. Ih­meek­sem­me van­him­man tyt­tä­ren toi­ve to­teu­tui, meil­le syn­tyi su­loi­set kak­sos­ty­töt.

Kun kak­sos­ten jäl­keen oli taas ai­ka ker­toa lap­sil­le, et­tä meil­le on tu­los­sa vau­va, kak­so­sia ai­em­min toi­vo­nut esi­koi­nen al­koi us­koa tuu­riin­sa: eh­kä hä­nen toi­veen­sa to­teu­tui­si­vat jat­kos­sa­kin. Hän al­koi miet­tiä:

– Hmmm… Seu­raa­vak­si mää toi­von meil­le tum­mai­hois­ta vau­vaa, hän sa­noi pil­ke sil­mä­kul­mas­saan.

Sil­lä ker­taa toi­ve ei to­teu­tu­nut. Saim­me mai­don­vaa­le­an tyt­tö­vau­van.

Jo­kin ai­ka sit­ten sil­loi­nen 4-vuo­ti­as kuo­puk­sem­me toi­voi vau­vaa niin har­taas­ti, et­tä hän jos­kus ihan it­ki. Mi­nä­kin it­kin, sil­lä hä­nen su­run­sa sa­tut­ti mi­nu­a­kin. Hän har­kit­si jopa muut­ta­mis­ta Ko­so­laan, kun heil­lä on niin hyvä äi­ti. Niin hyvä, et­tä syn­nyt­ti heil­le vau­van, vaik­ka heil­lä oli jo 1-vuo­ti­as vau­va.

– Mik­si Tai­vaan Isä an­taa toi­sil­le vau­vo­ja, mut­tei meil­le, ky­se­li­vät kuo­puk­sen li­säk­si muut­kin lap­sem­me.

En osan­nut vas­ta­ta, mut­ta muis­tu­tin, et­tä ai­ka mon­ta hän on meil­le­kin an­ta­nut, ker­ran jopa kak­si vau­vaa ker­ral­la. Kyl­lä mei­tä­kin sil­loin ka­deh­dit­tiin (jos sää­lit­tiin­kin), tie­sin. Sil­loin, kun olin vau­vo­jen kans­sa vie­lä sai­raa­las­sa, hoi­to­tä­tim­me huo­ka­si, et­tä ois­pa meil­lä­kin vau­va. Tuol­loin mei­dän 3-vuo­ti­as tyt­tö­sem­me lu­pa­si vä­lit­tö­mäs­ti, et­tä saat­te sen vil­lim­män kak­sos­vau­vois­ta. Hän tar­koit­ti sitä vä­hän pie­nem­pää vau­vaa, joka oli pot­ki­nut vat­sas­sa ri­va­kam­min. Omak­si em­me kum­min­kaan raas­ki­neet hän­tä an­taa, kum­mi­lap­sek­si kyl­lä­kin.

Tuos­ta vau­vaa toi­vo­nees­ta kuo­puk­ses­ta tuli iso­sis­ko, kun saim­me vau­van vii­me maa­lis­kuus­sa. Kyl­lä­pä tuo ny­kyi­nen iso­sis­ko on­kin ih­me­tel­lyt, et­tä mi­ten Tai­vaan Isä kuu­li hä­nen toi­veen­sa ja an­toi meil­le Aa­tok­sen. An­toi sel­lai­sen pie­nen po­jan, joka ilah­dut­taa mei­tä joka het­ki. Vau­va ei it­se voi ym­mär­tää­kään, mikä merk­ki­hen­ki­lö hän on. Hän on pää­ty­nyt muun mu­as­sa yh­den­tois­ta ih­mi­sen kän­ny­kän taus­ta­ku­vak­si.