Lau­an­tai-il­ta­na is­tuim­me nuo­ti­o­tu­lil­la. Mie­tim­me, et­tä koh­ta su­vi­seu­ra­kan­sa he­rää sun­nun­tai­aa­muun. Mie­tim­me, lau­la­vat­ko aa­mul­la en­sim­mäi­se­nä ”Kau­nis aa­mu­au­rin­kom­me?”

Kun puo­li vuot­ta sit­ten suun­nit­te­lim­me ke­sää Ame­ri­kas­sa, oli Su­vi­seu­rois­ta pois­jään­ti en­sim­mäi­nen kyn­nys­ky­sy­mys. Malt­tai­sim­me­ko jät­tää ne vä­liin? Se oli­si jo­kai­sel­le per­heen­jä­se­nel­lem­me en­sim­mäi­nen ker­ta elä­mäs­sä, kun oli­sim­me pois Su­vi­seu­rois­ta.

Vaik­ka odo­tim­me mat­kaa tosi in­nok­kaas­ti, ai­na sil­loin täl­löin tuli hai­kea mie­li aja­tuk­ses­ta, et­tä tänä ke­sä­nä em­me mene Su­vi­seu­roi­hin. Tie­sim­me kui­ten­kin, et­tei täl­lais­ta Ame­ri­kan ke­sää tai­da tois­ta tul­la.

Mat­kam­me oli kes­tä­nyt pari viik­koa. Nuo­ti­ol­la is­tus­kel­les­sam­me muis­te­lim­me tä­hä­nas­tis­ta mat­kaam­me, jon­ka olim­me viet­tä­neet Haa­ta­jan per­hees­sä Se­at­t­les­sa. Meil­lä oli ol­lut to­del­la mu­ka­vaa hei­dän seu­ras­saan. Olim­me jo näh­neet hui­maa­van kau­nii­ta mai­se­mia ja ko­ke­neet jo­kai­sen kaup­pa­reis­sun­kin jän­nit­tä­vä­nä seik­kai­lu­na.

Haa­ta­jil­ta läh­dim­me per­hei­nem­me vuo­ris­toon. Aje­lim­me hen­ke­ä­sal­paa­vien vuo­ris­to­mai­se­mien läpi alas laak­soon, jos­sa joka puo­lel­la ko­ho­si­vat kor­ke­at vuo­ret. Olim­me va­ran­neet ne­tis­tä vau­nu­pai­kan kan­sal­lis­puis­tos­ta ja meil­le oli osoi­tet­tu paik­ka vuo­ris­to­tien vie­res­tä.

Oli hil­jais­ta ja säk­ki­pi­me­ää. Aloim­me ker­toa nuo­ti­o­ta­ri­noi­ta, vä­hän pe­lot­ta­vi­a­kin. Muis­tut­te­lim­me toi­si­am­me, mi­ten tä­män alu­een op­pais­sa va­roi­tel­laan mus­ta­kar­huis­ta ja et­tä mi­ten roh­ke­as­ti ne tu­le­vat syö­mään, jos ih­mi­set jät­tä­vät eväs­tä nä­kö­säl­le. Sit­ten hiip­pai­lim­me nuk­ku­maan.

Isom­mat lap­set nuk­kui­vat au­tos­sa, me muut vau­nus­sa. Telt­ta­kin oli vi­ri­tet­ty­nä, mut­ta il­ta oli niin kyl­mä, et­tei ku­kaan ha­lun­nut­kaan nuk­kua siel­lä. Nuk­ku­maan men­nes­sä sa­noin mie­hel­le­ni, et­tä toi­vot­ta­vas­ti ei satu mi­tään, sil­lä pu­he­li­nyh­tey­det ja net­ti ei­vät toi­mi vuo­ris­tos­sa.

Juu­ri kun olim­me nu­kah­ta­mai­sil­lam­me, kuu­lui val­ta­va pa­maus. Ki­vää­rin lau­kaus, ar­vi­oi mie­he­ni. Se kai­kui ko­me­as­ti vuor­ten sei­nä­mis­tä, ja sai sy­dä­men tä­ri­se­mään vie­lä pit­kään. Koh­ta kuu­lui vie­lä toi­nen­kin lau­kaus. Tuli pe­lot­ta­va olo! Näim­me am­pu­jat vie­rei­sel­lä le­väh­dys­pai­kal­la, siis ihan lä­hel­lä mei­tä.

Joku lap­sis­ta van­not­te­li, et­tä isän pi­tää nyt py­syä he­reil­lä, ja isä­hän py­syi. Mie­tim­me jo­kai­nen, mitä täs­tä nyt seu­raa. Tu­lee­ko­han koh­ta luo­te­ja vau­nun ja au­ton läpi vai oli­vat­ko ne va­roi­tus­lau­kai­su­ja, ja koh­ta ryös­tä­jät as­tui­si­vat si­sään? Nuo­ri­so pel­kä­si au­tos­sa, ja me muut vau­nus­sa. Tun­tui raas­ta­val­ta, et­tem­me toh­ti­neet hiip­pail­la tois­tem­me luo, em­me­kä voi­neet vies­ti­tel­lä tun­nel­mia tai oh­jei­ta.

Am­pu­jat rä­jäyt­ti­vät vie­lä pari pa­pat­tia ja läh­ti­vät ur­hei­lu­au­tol­laan hir­ve­ää kyy­tiä pois. Eh­kä he kä­vi­vät vain tes­tai­le­mas­sa aset­taan vuo­ris­tos­sa, jos­sa ää­nes­tä sai kun­non kai­ut. Eh­kä he tie­si­vät, et­tä tääl­lä ol­laan pu­he­li­nyh­teyk­sien ja si­ten po­lii­sin ulot­tu­mat­to­mis­sa. Vai ha­lu­si­vat­ko he vain käy­dä pe­lot­te­le­mas­sa? Em­me sitä kos­kaan tule tie­tä­mään.

Aa­mul­la kun jut­te­lim­me nuor­ten kans­sa ti­lan­tees­ta, he ker­toi­vat pe­län­neen­sä enem­män, kuin kos­kaan elä­mäs­sään. Oli­vat suo­ras­taan tun­te­neet kuo­le­man kau­hua. Heil­lä oli tul­lut ikä­vä äi­tiä ja isää, mut­ta he ei­vät ol­leet toh­ti­neet läh­teä vau­nuun. Niin he kuin me­kin val­voim­me pit­kään, sil­lä lau­kaus­ten kumu ja pel­ko jät­ti­vät tä­ri­se­vän olon ja le­vot­to­man mie­len.

He oli­vat loh­dut­ta­neet toi­si­aan ai­van ku­ten mi­nä­kin loh­du­tin mui­ta ja it­se­ä­ni, et­tä kyl­lä se Tai­vaan Isä tie­tää, et­tä Mä­ki­sen per­he kau­ka­na vuor­ten sy­lis­sä on pe­lois­saan. Kyl­lä hän suo­je­lee mei­tä tä­nä­kin yö­nä. Sii­hen tur­vaan lo­pul­ta nu­kah­dim­me.