Loikoilen sohvalla. On sunnuntai. Mieheni pelaa lasten kanssa Unoa. Aurinko paistaa viistosti ikkunasta ja valaisee pelaajajoukkoa. Kun katselen heitä, rajaan silmilläni kuvan. Niin teen usein, kun näen jotain kaunista. Rajaan kuvan, painan sen mieleeni ja joskus maalaan siitä taulun. Näky on mielestäni idyllinen.
Suljen silmäni ja kuulen, miten he juttelevat. Se ei kuulostakaan yhtään idylliseltä. Kaunis kuva särkyy. Joku lapsista koittaa heittää läppää, toisen mielestä se on kuiva. Hän ilmoittaa sen tylysti. Kolmas kertoo, että myös tällä tylysti sanovalla on kuivat läpät. Herjaaminen jatkuu. Se ei ole hyväntahtoista kiusoittelua, vaan ilkeämielistä mollaamista. Komennan lopettamaan. Se ei tehoa, vaan syntyy riita. Milloin tällainen puhetyyli on rantautunut meille, mietin. Miksi ennen niin mukavasta pelihetkestä tuli tänään ja on viime aikoina tullut tällaisia?
Muistan, että luin joskus jostain artikkelin, että se tapa, jolla vanhemmat puhuvat toisilleen, tarttuu lapsiin. Tulee kurja ja syyllinen olo. Huomaan, että me olemme puolisoni kanssa alkaneet puhua toisillemme toisinaan väheksyvästi. Siitä on tullut paha mieli, mutta olemme antaneet sen jatkua. Emme ole muistaneet pysähtyä juttelemaan mieltä painavista asioista, emme kertomaan suoraan, mikä ärsyttää, mutta emme myöskään sitä, mikä ei ärsytä ja mikä toisessa on hyvää.
Ajelemme seuroihin hiljaisuudessa. Tunnen, että kaikilla on paha mieli. Miten sattuikin, että juuri tänään puhuja puhuu kunnioittavasta käytöksestä.
älkää päästäkö suustanne sopimatonta puhetta, vaan puhukaa sitä, mikä kulloinkin on hyvää ja hyödyllistä ja kuulijoille iloksi. älkää tuottako surua Jumalan Pyhälle Hengelle, jonka olette saaneet sinetiksi lunastuksen päivää varten. Hylätkää kaikki katkeruus, kiukku, viha, riitely ja herjaaminen, kaikkinainen pahuus. Olkaa toisianne kohtaan ystävällisiä ja lempeitä ja antakaa toisillenne anteeksi, niin kuin Jumalakin on antanut teille anteeksi Kristuksen tähden.” (Ef. 4:29–32)
Minä kuuntelen tarkasti. Toivon, että kaikki perheenjäsenemme keskittyisivät nyt kuuntelemaan. Puhuja muistuttaa siitäkin, että jos joku pahoittaa mielensä toisen puheeseen, on hänen otettava yhteyttä ja kerrottava toiselle, että pahoitin mieleni. On väärin katkeroittaa mielensä ja puhua pahaa toisesta. Hänhän ei välttämättä edes huomaa loukanneensa.
Eteisessä jututan tuttuja ja tulen hyvälle mielelle. Kävelen autoomme ja kysyn, kuuntelivatko lapset saarnaa. Suurin osa oli kuunnellut. Juttelemme saarnasta ja saamme sovittua riitamme. Päätämme opetella kunnioittavampaa puhetapaa.
Mieleeni tulevat meidän häät, jotka olivat noin 19 vuotta sitten Pattijoen kirkossa. Kaltakarin Jaakko siunasi meidät avioliittoon. Muistan kirkosta kirkkaimmin sen, että hän sanoi useamman kerran: ”Toinen toistenne kunnioittamisessa kilpailkaa keskenänne.” Ajattelin silloin nuorena morsiamena, että tämä lause on varmasti avioliitollemme tärkeä. Olin oikeassa. Kun on tullut riitaa ja halveksuvaa puhetta, muistan usein nuo Jaakon rauhallisesti ja lempeästi lausumat sanat.
Blogit
Luetuimmat
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys