”Oi, pilt­ti pie­ni, ei­hän vain sun lii­an kyl­mä lie? Tää maa­il­ma on niin kyl­mä, niin kyl­mä...”, kuu­lui ra­di­os­ta. Oli jou­lu­kuun 29. päi­vä. Pak­ka­sas­tei­ta pi­hal­la oli sama mää­rä, 29 as­tet­ta. Syn­ny­tys­sa­lis­sa läm­pöä oli rei­lus­ti enem­män. ”Ja äi­dil­lä on kyy­ne­lis­sä sil­mät”, jat­koi Hyn­ni­nen lau­lu­aan. Koh­ta sy­lis­sä­ni oli pik­ku­rui­nen tyt­tö­vau­va. Olim­me on­nel­li­sia!

Joka ker­ta tuon lau­lun kuul­les­sa­ni muis­tan tuon het­ken, vaik­ka sii­tä on ku­lu­nut jo 16 vuot­ta. Ja joka ker­ran muis­tan ker­toa tuos­ta muis­tos­ta lap­sil­lem­me. He ei­vät jak­sa häm­mäs­tel­lä sitä joka ker­ta. On mui­ta­kin lau­lu­ja, jot­ka nos­tat­ta­vat vah­vo­ja muis­to­ja mie­lee­ni. Kaik­kein vah­vim­mat muis­to­ni liit­ty­vät lau­lui­hin, joi­ta olen kuul­lut syn­ny­tyk­sen ai­ka­na tai sen jäl­keen.

Pian on ku­lu­nut 14 vuot­ta sii­tä, kun olin juu­ri syn­nyt­tä­nyt poi­ka­vau­van. Huo­ne­ka­ve­ri­na­ni Ou­lun sai­raa­las­sa oli us­ko­vai­nen, en­tuu­des­taan mi­nul­le tun­te­ma­ton äi­ti. Jut­te­lim­me pal­jon äi­tiy­des­tä, us­kos­ta­kin. Pää­tim­me yh­des­sä tuon mu­ka­van äi­din kans­sa, et­tä kuun­te­lem­me ra­di­o­seu­rat Ou­lus­ta. Otin vau­van kai­na­loo­ni ja lai­toin kuu­lok­keet kor­vil­le­ni. Sa­man tien al­koi soi­da vir­si ”Jee­sus sä ai­noa, heik­ko­jen aut­ta­ja, an­teek­si an­ta­ja, uu­pu­ma­ton”. Juu­ri se lau­lu, jos­ta eri­tyi­ses­ti pi­din. Kun sen jäl­keen olen kuul­lut tai lau­la­nut tuo­ta lau­lua, olen joka ker­ta muis­ta­nut sen läm­pi­män, lii­kut­ta­van het­ken syn­nyt­tä­nei­den osas­tol­la. Kun mie­les­sä oli vie­lä tu­ka­la syn­ny­tys, mut­ta jo on­ni uu­des­ta vau­vas­ta ja yh­teen­kuu­lu­vai­suus tuon toi­sen us­ko­vai­sen äi­din kans­sa.

Pian on ku­lu­nut yh­dek­sän vuot­ta sii­tä, kun elim­me jän­nit­tä­viä ai­ko­ja. Olim­me syn­ny­tys­sa­lis­sa, ja vat­sas­sa­ni oli­vat kak­sos­vau­vat, jot­ka pian syn­tyi­si­vät. Ra­di­os­sa joku kuo­ro ky­se­li: ”On­ko Suo­mes­sa ke­vät?” Mi­nun mie­les­sä­ni jo oli! Oli maa­lis­kuun al­ku­puo­li. Olin maan­nut mon­ta viik­koa sai­raa­las­sa sii­nä pe­los­sa, et­tä vau­vat syn­tyi­si­vät lii­an ai­kai­sin. Olin maan­nut sen pit­kän, kyl­män tal­ven yli. Sil­tä mi­nus­ta tun­tui. Nyt oli pääs­ty tur­val­li­sil­le vii­koil­le, ja tie­sin vau­vo­jen pian syn­ty­vän ja ke­vään koit­ta­van. Sai­sin kä­vel­lä. Muu­ta­ma jän­nit­tä­vä, pe­lot­ta­va­kin het­ki oli vie­lä edes­sä, ja lo­pul­ta vau­vat syn­tyi­vät sek­ti­ol­la. Kun he­rää­mös­sä joku hoi­ta­jis­ta tuli il­moit­ta­maan, et­tä vau­vat ovat syn­ty­neet ja kaik­ki on hy­vin, olin kai on­nel­li­sem­pi kuin kos­kaan en­nen. Mo­nen vii­kon jän­ni­tys oli ohi, vau­vat oli­vat elos­sa, minä myös, ja Suo­mes­sa oli ke­vät!

Vii­me ai­koi­na olen lau­la­nut lau­lua "Ole Jee­sus lä­hel­lä, olen ai­van pie­ni". Odo­tan vau­vaa ja olen aja­tel­lut lau­la­es­sa­ni hän­tä ja koko per­het­täm­me. Eh­kä hä­nen ris­ti­äi­sis­sään lau­lam­me yh­des­sä tä­män lau­lun. Sen vii­mei­nen säe on kuin ru­kous: ”Ris­tiin lai­tan kä­te­ni, ru­koi­len näin vie­lä: Au­ta, et­ten si­nua, Jee­sus kos­kaan kiel­lä.”

Teks­tis­sä si­tee­ra­tut lau­lut ja nii­den sa­noit­ta­jat:

Se­ve­ri Suor­maa: Ja neit­syt pik­ku poi­jut­tan­sa po­vel­lan­sa vie

Il­ma­ri Ki­an­to: On­ko Suo­mes­sa ke­vät?

Ole The­o­dor Moe, Suom. Au­ne Krohn, Uud. An­na-Mai­ja Rait­ti­la: Jee­sus, sä ai­noa (VK 318)

Raa­kel In­get, uud. In­ke­ri Kar­vo­nen: Ole, Jee­sus, lä­hel­lä (Sl. 172)