Lötköttelin kerran vuosia sitten sängyllä, kun Taimi, silloin 2-vuotias, heittäytyi selälleen ja löi päänsä minun silmäkulmaani. Ai että otti kipeää. Parahdin, että apua, jos tuli musta silmä ja juuri ennen veljeni häitä!
7-vuotias Petrus tuli avuliaasti katsomaan miten kävi. Hyvin huolestuneella äänellä hän sanoi: ”Joo, ihan on tumma tuo silmänalus ja toisenkin silmän alus ja jotenkin ihokin ihan rypyssä siitä.” Häihin mennessäni ajattelin, että täältä se vanha ja väsyneen näköinen isosisko hiippailee häihin.
Joskus muulloinkin olen kuullut mielipiteitä, jotka eivät ole välttämättä itsetuntoa olleet kohottamassa. Kerran yksi tytöistäni sanoi toivovansa itselleen toisenlaista äitiä. Minä kyselin, että millainen äiti minun pitäisi olla, että kelpaisin. No, Keskisellähän on aina niitä naisia, joilla on oikein isot, hienot hameet, sain vastauksen. Romaninaisiahan siellä hienoina kulkee. En kuitenkaan luvannut yhtä hienoksi alkaa. Joutuivat raukat yhä tyytymään äitiin, joka laahustaa kotopuolessa maalisilla farkuilla.
Noille kuvaamilleni arvosteluille olen nauranut, mutta kun lapset lähestyvät murrosikää, kritiikki ei aina hymyilytä. Joskus kritiikki on aiheellista ja auttaa toisinaan muuttumaan. Välillä kritiikki tuntuu kohtuuttomalle. Joskus se laittaa valvomaan alkuyöstä ja huokailemaan, miten vaikeaa on olla äiti.
Isossa perheessä on monenlaista persoonaa, monta ikävaihetta ja erilaisia tarpeita kullakin. Kun kyselen lasten kuulumisia päivän mittaan, saan toiselta oikein runsaan ja monivaiheisen raportin, toiselta vain ynähdyksen. En aina tiedä, oliko se tyytyväinen vai tyytymätön äännähdys, ja lisäkysymykseeni saatan saada vastaukseksi mulkaisun.
Toisinaan yllättää se, että en ole oikeasti tiennytkään sen lapsen kuulumisia, joka on tuntunut avoimesti niistä kertovan. Hän onkin jättänyt kertomatta ne mielestäni tärkeimmät asiat.
Joskus suren jonkun lapsen kaveriasioita ja syyllistän itseäni, etten ole auttanut häntä riittävästi. Mietin, onko vetäytyvämmällä lapsella kaikki hyvin. Kertooko hän minulle, jos hänellä on huolia?
Entä onko joku lapsistani hymyillyt viime aikoina liian vähän? Miksi joku lapsista hermostuu niin herkästi? Onkohan joku lapsistamme liian stressaantuneen oloinen? Kannattako minun kannustaa häntä yhä jatkamaan harrastustaan vai onko parempi, että hän lopettaa? Huomioinko jokaista riittävästi?
Mietin, olemmeko me kasvatuksellamme tukeneet tarpeeksi kunkin lapsen itsetuntoa, sillä onhan vanhemmuuden yksi tärkeimmistä tehtävistä tukea lapsen itseluottamusta. Tiedän, että itsetuntemuksen vahvistamisessa tärkein tekijä on se, että vanhempi viettää lapsensa kanssa paljon aikaa. Näin lapselle tulee tunne, että hän arvokas. Työskentelen kotona ja olen periaatteessa helposti saatavilla, mutta välillä mietin, olenko keskittynyt liikaa omiin tekemisiini.
Joskus, kun jonkun lapsen kanssa on ollut hankalaa, olen soittanut ammattiauttajalle. Olen saanut hyviä neuvoja haastaviin kasvatustilanteisiin. Usein myös aikuinen isosisko on osannut jututtaa ja lohduttaa sitä sisarustaan, jonka sukset ovat menneet äidin tai isän kanssa ristiin. En osaa sanoa, miten kiitollinen olen noista tilanteista! Olen myös huomannut, että joskus murrosikäisen saattaa olla helpompi jutella asioistaan isosiskolle kuin äidille.
Tuntuu turvalliselta ajatella, että aikuiset lapset voivat olla tukena elämässä ja uskonasioissakin nuoremmilleen. Ylipäätään on ihanaa, että lapset ovat tärkeitä toisilleen. Toivon, että lapsillamme säilyisi läheiset välit läpi elämän. Sisarukset voivat antaa toisilleen paljon turvaa.
Iltaisin suljen rukouksiin lapseni, jokaisen rakkaan vuoronperään. Toivon heille kaikille paljon hyvää ja itselleni ymmärtäväistä sydäntä.
Kiitän Luojaa, että meillä on myös alle 2-vuotias. Silloinkin kun äitinä olo tuntuu olevan sarja epäonnistumisia, hän ihailee ehdoitta. Esimerkiksi eilen illalla ennen nukahtamistaan hän lauloi meille keksimänsä serenadin: ”Äiti on rakas, rakas, äiti on pieni, pieni, äiti on mussukka ja iskä on iso mies.”
Blogit
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys