Eka­luok­ka­lais­ta he­rä­tel­les­sä­ni huo­ma­sin hä­nen ole­van kuu­mei­sen oloi­nen. Sik­si­kö hän oli nuk­ku­nut niin le­vot­to­mas­ti edel­li­sen yön? Hän oli ha­lun­nut tul­la vie­reem­me ja pot­kis­kel­lut sit­ten an­si­ok­kaa­si jal­ko­ja­ni. Mi­nus­ta tun­tui, et­ten ol­lut nuk­ku­nut juu­ri­kaan. Mit­ta­sin kuu­meen, lää­kit­sin hä­net ja lai­toin aa­mu­pa­laa.

Il­moi­tin pois­sa­o­lon vies­til­lä opet­ta­jal­le. Sit­ten vai­po­tin 1-vuo­ti­aan kuo­puk­sen ja syö­tin hä­nel­le aa­mu­pa­laa. Aloin rai­va­ta keit­ti­ö­tä kou­lu­lais­ten aa­mu­pa­lan jäl­jis­tä. Mi­ten pal­jon sot­kua he voi­vat­kaan saa­da ai­kaan! Lais­ka­han se töi­tään lu­et­te­lee tai edes las­kee, mut­ta minä haa­vei­lin het­kes­tä, et­tä sai­sin is­tah­taa puh­taan pöy­dän ää­reen aa­mu­pa­lal­le ja lu­kea päi­vän leh­den, tai no se­la­ta hie­man. Sitä ei tänä aa­mu­na tul­lut.

Olen ol­lut äi­ti­nä pian 19 vuot­ta, jo­ten olen jos­sain mää­rin tot­tu­nut sii­hen, et­tä jou­dun siir­tä­mään omia tar­pei­ta­ni. Toi­si­naan se ei hait­taa yh­tään, toi­si­naan se hait­taa. Tänä aa­mu­na al­koi hait­taa­maan.

Kuu­me­po­ti­las tar­vit­si huo­mi­o­ta ja hel­lyyt­tä, vet­tä ja peit­to­ja. Kuo­pus tah­toi kaik­kea mitä kek­si: Hän tah­toi kii­ve­tä tuo­lil­le sei­so­maan, hän tah­toi ruok­kia mar­sua IT­SE! Hän tah­toi leik­kiä iso­sis­kon pu­he­li­mel­la ja isin työ­ka­luil­la. Hän tah­toi ol­la sy­lis­sä ja aut­taa tis­ki­ko­neen täy­tös­sä, ei kun hän tah­toi kä­vel­lä ja men­nä pen­ko­maan ruo­ka­kaap­pia. Hän tah­toi vet­tä, me­lo­nia, ei­kun ome­naa, ei­kun kek­siä, joo kek­siä. "An­na kek­siä!" hän huu­si.

Minä aloin paa­pat­taa: "Mul­la me­nee her­mot, kun pit­tää koko ajan tei­tä pal­vel­la. En oo aa­mu­pa­laa itel­le­ni saa­nut, kun koko ajan joku vaa­tii jo­tain." 1-vuo­ti­as kuun­te­li nal­kut­ta­mis­ta­ni pää kal­lel­laan ja sil­mät ih­me­tyk­se­tä suu­ri­na. Kä­ve­li sit­ten luok­se­ni, kie­toi kä­si­var­ten­sa jal­ko­je­ni ym­pä­ril­le ja sa­noi: ”äi­ti an­teek­si!”

Me kat­soim­me eka­luok­ka­lai­sen kans­sa toi­si­am­me ih­meis­säm­me. Mitä ih­met­tä hän teki! Mi­ten vau­vat voi­vat osa­ta pyy­tää an­teek­si, ih­met­te­li eka­luok­ka­lai­nen­kin. Nos­tin 1-vuo­ti­aan sy­liin, sa­noin an­teek­si, ro­jah­din soh­val­le eka­luok­ka­lai­sen vie­reen, ja me nau­roim­me kaik­ki kol­me.

Kuo­pus hy­myi­li voi­ton­rie­mui­se­na, nuo tai­ka­sa­nat oli­vat te­hon­neet. äi­ti ei ol­lut­kaan enää her­mo­na, ei ol­len­kaan. En­pä ol­lut osan­nut odot­taa an­teek­si­pyyn­töä hä­nel­tä en­kä ke­nel­tä­kään.

Po­ti­lai­den kuu­luu ol­la po­ti­lai­ta ja vä­hän rauk­ko­ja, ja vau­voil­la on ta­pa­na toi­si­naan vaa­tia kai­ken­lais­ta ihan tes­ti­mie­les­sä­kin. äi­tien kuu­luu pal­vel­la ja vä­lil­lä la­ka­ta pal­ve­le­mas­ta, jot­ta omat­kin tar­peet tu­lee täy­tet­tyä.

Mut­ta mi­nul­le tuli ihan hir­vit­tä­vän hyvä mie­li! Olin on­nel­li­nen, sil­lä päät­te­lin kuo­puk­sem­me näh­neen ko­dis­sam­me an­teek­si­pyy­tä­mis­tä. Hä­nen on täy­ty­nyt hok­sa­ta, mikä vai­ku­tus sil­lä on: sil­lä saa­daan ai­kaan ih­mei­tä, muu­te­taan il­ma­pii­ri!