”Tuu­li ke­rä­si kaik­ki voi­man­sa ja yl­tyi pu­hal­ta­maan yhä an­ka­ram­min. Puut tai­pui­vat ja vesi al­koi kuo­hua, mut­ta kul­ki­ja vain ru­tis­ti tak­ki­aan tiu­kem­min pääl­leen.” Tämä on poi­min­ta yli 2500 vuot­ta van­has­ta Ai­so­pok­sen kir­joit­ta­mas­ta il­ta­sa­dus­ta Au­rin­ko ja tuu­li.

Muis­tan lap­suu­des­ta­ni tä­män yk­sin­ker­tai­sen, mut­ta pal­jon pu­hu­van ker­to­muk­sen au­rin­gon ja tuu­len tais­te­lus­ta. Nuo kak­si ka­ve­rus­ta ot­ti­vat mit­taa toi­sis­taan kak­sin­kamp­pai­lus­sa, jos­sa voit­ta­ja oli­si se, joka sai­si rii­sut­tua ta­kin maan­tiel­lä kul­ke­van mie­hen pääl­tä.

Mitä mer­ki­tys­tä mi­nul­le on jol­lain mui­nai­sel­la ta­ri­nal­la, ja mik­si täl­lais­ta sa­tua ker­ro­taan Päi­vä­mie­hen blo­gis­sa?

Ai­so­pos oli kreik­ka­lai­nen kir­jai­li­ja, joka eli noin 600 vuot­ta en­nen ajan­las­kum­me al­kua. Suun­nil­leen sa­moi­hin ai­koi­hin eli­vät muun mu­as­sa Van­han tes­ta­men­tin pro­fee­tat Je­re­mia ja He­se­kiel.

Ker­to­muk­ses­sa tuu­li ei saa­nut tak­kia mie­hen yl­tä, mut­ta ar­vaa­pa, mi­ten kävi au­rin­gon yri­tyk­ses­sä.

”Se suun­ta­si läm­mit­tä­vät sä­teen­sä kul­ki­jaan ja an­toi lem­pe­än läm­pön­sä hel­liä mies­tä.” Ja niin läh­ti tak­ki mie­hen pääl­tä ihan va­paa­eh­toi­ses­ti, il­man kuo­hun­taa tai an­ka­ruut­ta.

Au­rin­ko ja tuu­li ovat jos­kus osu­via ku­vaa­maan mie­len­ti­lo­jam­me tai vaik­ka­pa ih­mis­ten vä­lis­tä vuo­ro­vai­ku­tus­ta. Läm­min vä­lit­tä­mi­nen, ai­to ys­tä­väl­li­syys, toi­sen huo­mi­oi­mi­nen ja ar­vos­tuk­sen osoit­ta­mi­nen kan­ta­vat kiis­tat­ta pa­rem­paa he­del­mää kuin vii­leys ja an­ka­ruus.

Sama pä­tee myös suh­tees­sa it­see­ni. Ar­mol­li­suu­den ja myö­tä­tun­non koh­dis­ta­mi­nen omaan si­sim­pään voi saa­da ai­kaan ih­mei­tä. Suo­sit­te­len läm­pi­mäs­ti ko­kei­le­maan so­pi­van ti­lai­suu­den tul­len.

Ei tai­da löy­tyä mon­taa­kaan kul­ki­jaa, jota ei ke­vät­tal­ven au­rin­gon­pais­te ilah­dut­tai­si pit­kän ja pi­me­än ajan­jak­son jäl­keen. It­se sain naut­tia täs­tä odo­te­tus­ta näys­tä kä­vel­les­sä­ni työ­päi­vän jäl­keen jär­ven jääl­lä. Pak­kas­lu­men val­keus yh­dis­tet­ty­nä au­rin­gon­las­kun pu­ner­ruk­seen on kuin elä­vä tai­de­te­os, jota ei­vät sa­nat rii­tä ku­vai­le­maan.

Nämä ke­vä­tau­rin­gon lem­pe­ät sä­teet joh­dat­ta­vat mei­dät pian al­ka­vaan juh­laan, joka hui­pen­tuu pää­si­äi­saa­mun kirk­kaa­seen pais­tee­seen.

Pää­si­äi­sen Her­ra ja Ku­nin­gas on sa­maan ai­kaan kuin au­rin­ko ja tuu­li. Hä­nen voi­to­kas­ta kul­ku­aan pro­fee­tat­kin sai­vat ih­me­tel­lä jo vuo­si­tu­han­sia sit­ten: ”Kuka on tuo, joka tu­lee Edo­mis­ta, joka tu­lee Bos­ras­ta, kirk­kaan­pu­nai­ses­sa pu­vus­sa, tuo, joka as­tuu tie­tään voi­maa uh­ku­en ko­me­as­sa asus­saan? – Minä se olen, oi­keu­den ju­lis­ta­ja, suu­ri pe­las­ta­ja.” (Jes. 63:1.)

Pur­jeh­ties­sam­me maa­il­man me­rel­lä koh­taam­me au­rin­gon­pais­teen li­säk­si toi­si­naan myös na­vak­kaa vas­ta­tuul­ta, jopa myrs­ky­jä. Vä­lil­lä on lu­vas­sa myös mu­ka­vaa myö­täis­tä. Tär­kein­tä on kai­kes­ta huo­li­mat­ta, et­tä mi­nä­kin saan ol­la mat­kus­ta­ja­na lai­vas­sa, jos­sa Pe­rä­mies on he­reil­lä ja jon­ka keu­la on suun­nat­tu­na koh­ti mää­rän­pää­tä.

Ai­so­pok­sen il­ta­sa­tu päät­tyy au­rin­gon ja tuu­len so­vin­toon: ”Ja sii­tä päi­väs­tä läh­tien tai­vaal­ta ei ole enää kuu­lu­nut mels­ket­tä ja me­te­liä, vaan au­rin­ko ja tuu­li ovat op­pi­neet elä­mään so­vus­sa kes­ke­nään.”