”Voi­sit­ko al­kaa Päi­vä­mie­hen blo­gis­tik­si?” Kut­su tuli mi­nul­le odot­ta­mat­ta ja täy­sin yl­lät­tä­en. Se he­rät­ti mo­nia aja­tuk­sia. Mi­nua kui­ten­kin roh­kai­si­vat toi­mek­si­an­ta­jan sa­nat: ”Saat kir­joit­taa täy­sin va­paas­ti oma­na it­se­nä­si.” Pää­dyin ot­ta­maan kut­sun vas­taan.

Blo­gin kir­joit­ta­mi­nen on kuin vuo­ro­pu­he­lua. Tun­tuu mu­ka­val­ta, kun sinä vas­taa­vas­ti kir­joi­tat mi­nul­le pa­lau­tet­ta ja jut­tu­vink­ke­jä. Lap­se­na kä­vin serk­ku­ni kans­sa kir­jeen­vaih­toa. Sil­loin­kin ilah­duin, kun pos­tin­kan­ta­ja toi vas­taus­kir­jeen, jo­hon oli kir­joi­tet­tu oma ni­me­ni.

Kut­su­ja on mo­nen­lai­sia, jot­kut tois­tu­via, toi­set ai­nut­ker­tai­sia. Kaik­kia kut­su­ja ei kan­na­ta nou­dat­taa. Suh­tau­dun epä­luu­loi­ses­ti saa­des­sa­ni säh­kö­pos­tii­ni lii­an hy­vää lu­paa­van kut­sun täy­sin tun­te­mat­to­mal­ta lä­het­tä­jäl­tä.

”Tu­li­si­ko joku pyyh­ki­mään ruo­ka­pöy­dän?” ”Kar­kit on ja­et­tu, tul­kaa va­lit­se­maan oman­ne!” Jäl­kim­mäi­nen kut­su saa jos­tain syys­tä ai­kaan per­hees­säm­me no­pe­aa lii­keh­din­tää. Vies­ti lä­päi­see vä­lit­tö­mäs­ti kaik­ki vir­tu­aa­li­set es­teet, pa­lo­muu­rit ja so­me­ka­na­vat.

Vii­me ke­vää­nä sain kut­sun ve­li­poi­ka­ni häi­hin. Kut­su oli mie­lui­nen ja kut­su­jat luo­tet­ta­via, jo­ten en epä­röi­nyt vas­ta­ta hy­väk­sy­väs­ti. Ti­lai­suus oli niin tär­keä, et­tä en­sim­mäi­sen mah­dol­li­suu­den pe­ruun­nut­tua ko­ro­na­ti­lan­teen vuok­si kut­sua pi­det­tiin voi­mas­sa syk­syyn as­ti, kun­nes juh­lat saa­tiin on­nis­tu­nees­ti to­teu­tet­tua.

Kut­suis­ta tär­kein osoit­taa koh­ti ikuis­ta elä­mää. Kut­su­ja­na on it­se Ju­ma­la, joka käyt­tää pal­ve­li­joi­taan vies­tin vä­lit­tä­ji­nä, pos­tin­kan­ta­ji­na. Tuo­ta kut­sua, jo­hon on kir­joi­tet­tu myös mi­nun ni­me­ni ja osoit­tee­ni, luon­neh­ti­vat ilo, rau­ha ja va­paus.

Je­sa­jan kir­jan sa­nat ovat loh­dul­li­sia: ”Älä pel­kää. Minä olen lu­nas­ta­nut si­nut. Minä olen si­nut ni­mel­tä kut­su­nut, sinä olet mi­nun.” (Jes. 43:1.) Sama kut­su kos­kee jo­kais­ta ih­mis­tä, ja se on edel­leen voi­mas­sa. Tah­don ot­taa kut­sun vas­taan ja sen osal­li­suu­des­sa mat­kaa­ni kul­kea. Tah­dot­han si­nä­kin?

Mikä sit­ten on ajal­li­nen kut­su­muk­se­ni? On­nek­si mi­nun ei tar­vit­se tie­tää sitä ko­vin pit­käl­le. Nyt se on mitä il­mei­sim­min kir­joit­taa tätä teks­tiä. Huo­mi­ses­ta en tie­dä, mut­ta jos ai­kai­sem­mis­ta mer­keis­tä voi jo­tain en­nus­taa, niin he­rä­tys­kel­lo kut­suu mi­nua var­hain uu­teen ar­ki­aa­muun. Teh­tä­vä­ni täl­löin oli­si suo­rit­taa aa­mu­toi­met ja suun­na­ta koh­ti työ­paik­kaa­ni.

Elä­mä on kuin juh­la, jota kut­sut­tu­jen odo­te­taan kun­ni­oit­ta­van läs­nä­o­lol­laan. Voi­si ol­la ai­ka tyl­sää ja yl­lä­tyk­se­tön­tä, jos kut­su­ja oli­si pal­jas­ta­nut juh­la­oh­jel­man yk­si­tyis­koh­dat etu­kä­teen. Mie­len­kiin­nol­la elän to­dek­si sen, mitä juu­ri nyt on ta­pah­tu­mas­sa.

Kä­vel­les­sä­ni park­ki­pai­kal­ta koh­ti työ­paik­kaa­ni tun­nen lu­men nars­ku­van ken­kie­ni al­la ja keuh­ko­je­ni täyt­ty­vän yhä uu­del­leen raik­kaas­ta tal­vi-il­mas­ta. Yk­sit­täis­ten au­to­jen ää­net erot­tu­vat hil­jai­suu­des­ta. Ylit­tä­es­sä­ni ka­dun ha­vait­sen suu­ri­ko­koi­set ra­ken­nuk­set, jot­ka olen ohit­ta­nut lu­ke­mat­to­mia ker­to­ja ai­kai­sem­min­kin. Vaik­ka reit­ti on nä­en­näi­ses­ti sama ja mai­se­ma en­nes­tään tut­tu, sii­hen kät­key­tyy jo­tain ai­nut­ker­tais­ta. Tämä het­ki kut­suu mi­nua elä­mään täy­sin rin­noin.

”Isi, tuu sol­miin mun luis­ti­mien nau­hat!” Tuo­hon kut­suun kan­nat­taa re­a­goi­da nyt, sil­lä en voi tie­tää, kuin­ka kau­an mi­nul­le vas­taa­via osoi­te­taan. Mi­kä­pä oli­si mu­ka­vam­paa juu­ri täl­lä het­kel­lä kuin pääs­tä las­ten kans­sa ul­ko­jäil­le kun­non mai­la­pe­lei­hin!