Ras­kas nos­to-ovi liu­kuu jys­kyt­tä­en ylös ja tru­kin piip­paa­va pe­ruu­tu­sää­ni kuu­luu yhä voi­mak­kaam­pa­na. Olen tul­lut teh­taan tuo­tan­to­ti­loi­hin, eli vers­taal­le. Tääl­lä liik­ku­es­sa on käy­tet­tä­vä suo­ja­pää­hi­net­tä, sil­mä- ja kuu­lo­suo­jai­mia sekä tur­va­ken­kiä. Ym­pä­ris­tön ha­vain­noin­ti vers­taal­la on kai­ken A ja O, sil­lä mah­dol­li­sia vaa­ro­ja on joka puo­lel­la. Huo­li­ma­ton kos­ke­tus vää­rään paik­kaan voi­si imais­ta kä­den man­ke­lin läpi ja vie­dä pa­him­mil­laan koko mie­hen men­nes­sään. Tuo­tan­to­kap­pa­leet ovat niin ras­kai­ta, et­tei ih­mi­sel­lä oli­si mi­tään ja­ko­ja jou­tu­es­saan pu­to­a­van taa­kan al­le. Ta­pa­tur­man sat­tu­es­sa seu­rauk­set ovat va­ka­via.

"Isi, au­tol­la aja­es­sa ei saa vil­kuil­la pu­he­lin­ta", to­te­si poi­ka­ni aja­es­sam­me il­lal­la ruo­ka­kau­poil­le. "Olet oi­ke­as­sa, se on hyvä neu­vo!” Muis­tan neu­von vie­lä seu­raa­val­la­kin ajo­mat­kal­la. Tä­hän vuo­de­nai­kaan ris­kit lii­ken­tees­sä ovat mer­kit­tä­viä, jo­ten vii­sain­ta on kes­kit­tyä ko­ko­naan au­ton oh­jaa­mi­seen. Toi­si­naan suun­nis­ta­es­sa­ni en­nes­tään tun­te­mat­to­maan osoit­tee­seen, olen tun­te­nut hel­po­tus­ta na­vi­gaat­to­rin mo­no­to­ni­ses­ta lau­sah­duk­ses­ta: “Olet saa­pu­nut mää­rän­pää­hän.”

Pi­tää ol­la valp­paa­na! Niin­pä niin, mut­ta... Mi­ten sitä ol­laan? Si­vis­tys­sa­na­kir­jan mu­kaan valp­paus on “vi­re­ää re­a­goin­tiin val­mis­ta olo­ti­laa il­men­tä­vä omi­nai­suus tai olo­muo­to”. Eng­lan­nin­kie­li­nen vas­ti­ne on vi­gi­lan­ce tai alert­ness. Valp­paus on siis vi­re­ä­nä ole­mis­ta, mut­ta ei kui­ten­kaan jän­nit­ty­nei­syyt­tä, vaan pi­kem­min­kin ute­li­ai­suut­ta. Jän­nit­ty­nei­syys ka­ven­taa ha­vain­noin­ti­ky­kyä ja ai­heut­taa pit­kit­ty­es­sään stres­siä, kun taas valp­paus her­kis­tää ais­ti­ka­na­vat tä­hän het­keen ja pi­tää si­säi­sen ti­lan avoi­me­na elä­män yl­lä­tyk­sel­li­syy­del­le. Tii­vis­te­tys­ti sa­not­tu­na valp­paus on tark­kaa­vai­suu­den suun­taa­mis­ta ja yl­lä­pi­toa.

Pi­dän­kö yl­lä tuo­ta vi­re­ää ja re­a­goin­tiin val­mis­ta olo­ti­laa myös saa­pu­es­sa­ni ko­tiin lä­heis­te­ni pa­riin vilk­kaan työ­päi­vän jäl­keen? Olen miet­ti­nyt, et­tä jos vain toi­sen sai­si va­li­ta, niin kum­man seu­raa­vis­ta va­lit­si­sin en­nem­min: valp­paa­na py­sy­mi­sen a) lä­hei­sim­pie­ni seu­ras­sa, vai b) joi­den­kin mui­den ih­mis­ten seu­ras­sa. Tot­ta, kum­mas­sa­kin ta­pauk­ses­sa tu­lee ol­la valp­paa­na, sil­lä konf­lik­tit ta­pah­tu­vat vain valp­paus­ta­som­me las­kies­sa. Tä­män olo­ti­lan jat­ku­va yl­lä­pi­to on kui­ten­kin niin haas­ta­va laji, et­tei sii­nä syn­ny voit­ta­jia.

Ada­min ja Evan, eli koko ih­mis­su­vun valp­paus her­paan­tui juu­ri rat­kai­se­val­la het­kel­lä. Käär­me pää­si lui­ker­te­le­maan ih­mi­sen ja Ju­ma­lan vä­liin teh­den pe­ruut­ta­ma­ton­ta tu­hoa. Tuo ta­pa­tur­ma jät­ti jäl­ken­sä ja sen kor­jaa­mi­nen mak­soi pal­jon. Kui­ten­kin pe­las­tus jo­kai­sel­le ih­mi­sel­le on edel­leen tar­jol­la ih­meel­li­ses­sä ilo­sa­no­mas­sa, jo­hon kät­key­tyy uu­den elä­män sie­men ja mah­dol­li­suus. Olen­han valp­paa­na kuul­les­sa­ni Ju­ma­lan kut­su­van ää­nen?

Pie­ta­rin ve­too­mus omil­le ai­ka­lai­sil­leen on eri­tyi­sen ajan­koh­tai­nen tä­hän het­keen: "Pi­tä­kää mie­len­ne valp­paa­na ja val­vo­kaa. Tei­dän vas­tus­ta­jan­ne Saa­ta­na kul­kee ym­pä­riin­sä kuin är­jy­vä lei­jo­na ja et­sii, ke­net voi­si niel­lä" (1. Piet. 5:8). Ku­kaan muu ei pys­ty tie­tä­mään, mitä esi­mer­kik­si kat­son yk­sin ol­les­sa­ni pu­he­li­men ruu­dul­ta, jo­ten vas­tuu valp­pau­des­ta­ni on mi­nul­la it­sel­lä­ni.

"Ha­lu­ai­sin teh­dä jo­tain ko­ko­naan uut­ta ja ins­pi­roi­vaa, mut­ta en vain tie­dä mitä se oli­si". Ei ol­lut en­sim­mäi­nen ker­ta kun kuu­lin tut­ta­va­ni suus­ta vas­taa­van­lai­sen lau­sah­duk­sen. Ku­ka­pa meis­tä ei vä­lil­lä epä­röi­si va­lin­to­jaan ja vil­kui­li­si "pa­rem­pia apa­jia". On kui­ten­kin kiis­ta­ton to­si­a­sia, et­tä se mitä teen juu­ri nyt, on sitä mitä mi­nun on tar­koi­tus­kin teh­dä. Mis­tä­pä voin tie­tää vaik­ka tä­nään oli­si se päi­vä, jol­loin ura­po­lul­le­ni au­ke­aa joku uu­si ovi, tai etee­ni tup­sah­taa ai­van yl­lät­tä­vä ti­lai­suus pääs­tä osal­li­sek­si sel­lai­ses­ta, jos­ta en osan­nut ai­kai­sem­min edes haa­veil­la.

Tär­ke­ää on va­pau­tua tar­peet­to­mas­ta taa­kas­ta ja pi­tää si­säi­nen tila avoin­na elä­män yl­lä­tyk­sel­li­syy­del­le.

Yk­sit­täi­sen ih­mi­sen mit­ta­kaa­vas­sa to­del­la suu­ria asi­oi­ta ta­pah­tuu har­voin, mut­ta jos suun­ta on oi­kea, niin yk­si­kin as­kel riit­tää siir­tä­mään mi­nut koh­ti en­nen­nä­ke­mä­tön­tä muu­tos­ta. Juu­ri pie­nis­sä asi­ois­sa pii­lee täy­te­läi­sen elä­män sa­lai­suus. Näi­tä asi­oi­ta ovat vaik­ka­pa ys­tä­väl­li­nen hymy, olal­le las­ket­tu käsi, kan­nus­ta­va tsemp­pi, ja­et­tu ilo, loh­dut­ta­vat sa­nat, eteen ojen­net­tu ruo­ka­lau­ta­nen, on­nis­tu­nut pro­jek­ti, hy­väk­syt­ty os­to­tar­jous, lä­päis­ty tent­ti, päi­vän leh­des­tä bon­gat­tu työ­paik­ka- tai kurs­si-il­moi­tus. Jo pel­käs­tään se, et­tä sel­vi­än teh­taal­ta eh­jin na­hoin ja pää­sen au­tol­la tur­val­li­ses­ti mää­rän­pää­hän, on mi­nul­le erä­voit­to. Huo­maan kai­ken tä­män, kun olen juu­ri nyt valp­paa­na.