Antti Uljas
Aprillipäivä oli tässä aivan vasta. Perinteen mukaan silloin pilaillaan viattomasti toinen toisiamme hauskuttaen. Itselleni aprillipäivästä on elämän yllätysten myötä tullut yksi virstanpylväs elämäni polulla. Se muistuttaa siitä, ettei elämä mene useinkaan omien suunnitelmien mukaisesti.
Me parhaillaan rakennamme perheellemme jo toista taloa. Näin emme itse suunnitelleet, mutta näin elämä meitä on kuljettanut. Jos elämä olisi mennyt omien suunnitelmien mukaan, nyt aloiteltaisiin suunnittelemaan robottinavetan rakentamista.
Vanhan kotimme myimme. Uudet asukkaat olivat tuttuja, ja lasten äänet kaikuvat vanhassa kotitalossamme edelleen. Rakkailla naapureillamme säilyi uskovaiset naapurit.
Muuttaessamme halusimme pitää läksiäisseurat. Elettiin ensimmäistä koronakesää. Muistaakseni silloin säännöt tai suositukset olivat niin, etteivät yhdistykset saaneet järjestää tilaisuuksia kuin maksimissaan 10 hengelle, mutta yksityishenkilönä saimme järjestää seurat ilman osallistujarajoitteita. Seuroista tulikin kuin minikesäseurat. Väkeä oli sanankuulossa reilusti yli tuon 10 henkeä. Tuttu veli palveli seuraväkeä. Nautimme kauniista kesäisestä säästä ja näimme pitkästä aikaa lukuisia tuttuja kotisiionista, kasvotusten.
Lähtö oli haikea, mutta luottavaisin ja innokkain mielin lähdimme kohti uutta elämää. Elämä uudessa kodissa Keski-Pohjanmaalla asettui melko nopeasti uomiinsa. Kaikki tuntui käyvän kuin itsestään. Lapset löysivät ystäviä, ja pieni kyläkoulu otti uudet oppilaat avosylin vastaan. Uusi odotettukin arki alkoi intoa täynnä. Sitten tulikin totaalinen pysäytys. Vakuutuksia emme saaneetkaan kuten piti. Kävi ilmi, että karjatilan arki ja ympärivuotinen työrytmi on merkittävä riski minun terveydelleni – minulle, jonka piti olla täysin parantunut aortan repeämästä. Tämä ei ollutkaan Luojan suunnitelmien mukaista.
Oli palattava takaisin. Uusi koti vuokralle löytyi melko läheltä vanhaa kotia: Reilu 100 vuotta vanha maalaistalo, jossa lattiat viettivät vähän sinne ja tänne, ahdastakin on. Sauna on täynnä banaanilaatikoita ja oman vaatekaappini on muodostanut kolme banaanilaatikkoa. Tärkeintä meille ei ollut mukavuudet vaan se, että lapsille ei arkeen tulisi taas isoja muutoksia ja heidän olisi helpompi sopeutua. Lapset pääsivätkin vanhoille koululuokilleen, ja vanhat kaverit olivat vain pyörämatkan päässä. Minulle palaaminen oli kenties raskainta. Lapsuudesta asti elänyt haave oli nyt lopullisesti haudattava. Oli opeteltava tyytymään siihen, miten Luoja oli asiat tarkoittanut, vaikka se oli erilainen kuin omat suunnitelmat.
Aprillipäivän aamuun herättiinkin taas täysin uudessa tilanteessa. Olo oli epätodellinen, aprillia paluumme ei kuitenkaan ollut, vaan mitä totisinta totta. Miten tässä näin kävi? Helppoa se ei ollut, se on myönnettävä. Miksi-kysymys nousi usein, kapinoiden, mielen syövereistä pinnalle ajatuksiin, myrkyttämään omaa mieltä, vaikka elämässä oli monenmonta asiaa, joista oli ja on yhä aihetta kiitollisuuteen.
Paluun myötä parempi puolisko lähti mukaan politiikkaan ja hän on selvästi nauttinut uudesta haasteesta. Eihän se politiikka monestikaan ole mitään ruusuilla kävelyä, mutta selvästi mielekästä hänelle. Omalla kohdalla nämä elämänmutkat ainakin kuoriintuntuvasti näyttivät ihmisen omien voimien rajallisuuden. Kenties ajan myötä minullekin selviää, mitä Luoja on suunnitellut minulle?
Vanha kotisiioni antoi palattuamme sen turvaverkon, johon vaikeina aikoina pystyi nojaamaan. Tuntojani en osannut oikein avata kuin omalle vaimolleni. Uskon kyllä, että moni kuitenkin näki päällepäin mielentilani.
Nyt Luoja on antanut kädet täyteen työtä ja tekemistä rakentamisen merkeissä. Eipä ole ollut vapaa-ajan ongelmia sen jälkeen. Toisaalta voimavaroja on jostain löytynyt moneen muuhunkin.
Joskus olen omaa elämää märehtiessä miettinyt vanhan testamentin Jobia, joka menetti kaiken, mutta sai myöhemmin kaksin verroin enemmän. Jobin sanat ”Herra antoi, Herra otti, kiitetty olkoon Herran nimi” panevat miettimään omaa suhtautumistani elämäni kulkuun. Job sitä paitsi menetti perheensäkin, minä en – ja siitä olen hyvin kiitollinen.
Saapa nähdä, mihin tämä elämä minua, perhettämme vie. Onneksi en tiedä tulevasta, vaan saan elää päivän kerrallaan.
Blogit
Lukijan kuva
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys