Ant­ti Ul­jas

Useim­mat meis­tä ovat saa­neet osal­lis­tua ris­ti­äi­siin. Tuon läm­pi­män per­he­juh­lan kes­ki­pis­tee­nä on pie­ni lap­si. Kas­tees­sa lap­si lii­te­tään seu­ra­kun­nan jä­se­nek­si. Mei­dän per­hees­säm­me ris­ti­äi­set ovat jäl­leen ajan­koh­tai­nen asia, kun nuo­rim­mai­sem­me on vie­lä kas­ta­mat­ta.

Psal­mis­sa 139 kir­joi­te­taan:

Sinä olet luo­nut mi­nut si­sin­tä­ni myö­ten,

äi­ti­ni koh­dus­sa olet mi­nut pu­no­nut.

Minä olen ih­me, suu­ri ih­me,

ja kii­tän si­nua sii­tä.

– –

En­nen kuin olin elä­nyt päi­vää­kään,

oli­vat kaik­ki päi­vä­ni jo luo­dut.

On tur­val­lis­ta aja­tel­la, et­tä Ju­ma­la on juu­ri meil­le ha­lun­nut an­taa tä­män lap­sen kas­va­tet­ta­vak­si. Toi­saal­ta aja­tus vas­tuus­ta on pai­na­va, mut­ta koi­tan jak­saa luot­taa sii­hen, et­tä voi­mia tä­hän­kin teh­tä­vään an­ne­taan päi­vän mat­kak­si ker­ral­laan.

Uu­den ko­din ra­ken­nu­su­rak­ka al­kaa kään­ty­mään lop­pu­suo­ral­le; nyt us­kal­taa jo va­ro­vas­ti sa­noa, et­tä jou­lua vie­täm­me siel­lä. "Jos Luo­ja suo", on tä­hän kui­ten­kin syy­tä li­sä­tä. Vuok­ra­ko­tim­me on pie­neh­kö ja kes­kel­lä muut­to­myl­läk­kää. Ei siis oi­kein viit­si­si sii­vo­ta ja lait­taa vuok­ra­ko­tia täs­sä kai­kes­sa hu­li­nas­sa juh­la­kun­toon, mut­ta koh­ta­han tuo pie­no­kai­nen ryö­mii kas­teen ai­ka­na kar­kuun, jos uu­den ko­din val­mis­tu­mis­ta ja muut­toa jää­dään odot­te­le­maan. Hy­vät ys­tä­väm­me tar­jo­si­vat ke­sä­mök­ki­ään ris­ti­äis­ten pi­toa var­ten, ja sii­hen tar­jouk­seen tar­tuim­me. Pie­no­kai­sem­me ris­ti­äi­set on suun­ni­tel­tu kuu­kau­den pää­hän.

Suo­ma­lai­sen pe­rin­teen mu­kaan lap­sen nimi pal­jas­te­taan vas­ta ris­ti­äi­sis­sä. Meil­lä on vai­mo­ni ko­ti­maas­ta USA:sta muo­dos­tu­nut pe­rin­teek­si ker­toa lap­sen nimi sa­mal­la, kun ker­rom­me uu­ti­sen lap­sen syn­ty­mäs­tä. Ni­men kek­si­mis­tä se ei kui­ten­kaan kyl­lä hel­po­ta yh­tään. Usein meil­lä on ol­lut muu­ta­mia vaih­to­eh­to­ja, ja sit­ten syn­ny­tys­sa­lis­sa on fii­lis­poh­jal­ta va­lit­tu vaih­to­eh­dois­ta se, joka vas­ta­syn­ty­neel­le lap­sel­le tun­tuu meis­tä par­hai­ten so­pi­van.

Ris­ti­äi­siin liit­ty­en myös kum­mien ky­sy­mi­nen on asia, jota van­hem­pien pi­tää poh­tia: ke­net ha­lu­ai­sim­me lap­sel­lem­me kum­mik­si? Me­kin saim­me tänä ke­sä­nä kut­sun pie­nen ty­tön kum­meik­si ja yk­si kum­mi­lap­sis­tam­me vi­hit­tiin py­hään avi­o­liit­toon. Kum­mat­kin juh­lat oli­vat iki­muis­toi­sia.

Kum­min teh­tä­vä on ar­vo­kas ja tär­keä, oi­kea kun­ni­a­teh­tä­vä. Kum­mei­na lu­paam­me aut­taa kum­mi­lap­sem­me van­hem­pia lap­sen kris­til­li­ses­sä kas­va­tuk­ses­sa. Jo­kai­sel­la meis­tä on oma ta­pam­me hoi­taa tuo­ta teh­tä­vää. Kul­loi­nen­kin elä­män­ti­lan­ne ja mo­net muut te­ki­jät vai­kut­ta­vat sii­hen, mi­ten kum­min ja kum­mi­lap­sen vä­li­nen suh­de vuo­sien mit­taan ke­hit­tyy.

It­se olen kum­mi­na ha­lun­nut huo­mi­oi­da ja muis­taa kum­mi­lap­si­a­ni. Osa heis­tä asuu lä­hel­lä, osa kau­em­pa­na ja muu­ta­ma val­ta­me­ren toi­sel­la puo­len. Ta­va­tes­sam­me koi­tan vä­hän ky­sel­lä kuu­lu­mi­sia ja par­haa­ni mu­kaan muis­taa merk­ki­päi­vi­nä edes jol­lain ta­paa.

Yh­tey­den­pi­to omiin kum­mei­hi­ni on ol­lut vaih­te­le­vaa. Yh­den eh­kä hie­man hu­vit­ta­van­kin, mut­ta mo­lem­min­puo­lis­ta luot­ta­mus­ta mi­nus­ta ku­vaa­van muis­ton ha­lu­an teil­le ja­kaa. Ta­pah­tu­mat osu­vat seu­rus­te­lu­ai­kaa­ni.

Vai­mo­ni, sil­loi­nen tyt­töys­tä­vä­ni, oli me­nos­sa opis­to­ka­ve­rin­sa luok­se Vaa­saan uu­dek­si­vuo­dek­si. Pa­pal­le en sil­loin keh­dan­nut soit­taa ja ky­sel­lä ma­ja­paik­kaa, tai­sin pe­lä­tä tiuk­kaa kuu­lus­te­lua reis­sun tar­koi­tus­pe­ris­tä, mut­ta kum­mi­se­däl­le keh­ta­sin soit­taa. Hän toi­vot­ti yh­tään sen enem­pää ky­se­le­mät­tä läm­pi­mäs­ti ter­ve­tul­leek­si. Myö­hem­min sit­ten kuu­lin hä­nen saa­neen nuh­tei­ta, kun ei osan­nut sen pa­rem­min ker­toa ju­tun juon­ta, ei­pä ol­lut ky­sy­nyt­kään. No vuo­den­vaih­teen ai­ka­na ju­tun juo­ni kyl­lä sel­vi­si niin heil­le kuin pa­pal­le­kin. Kum­mi­ni ta­pa­si­vat tu­le­van vai­mo­ni en­nen omia van­hem­pi­a­ni. Näin se elä­mä jos­kus mei­tä kul­jet­taa, yl­lät­tä­vi­ä­kin pol­ku­ja.

Kum­meil­la on oma tär­keä teh­tä­vän­sä lap­sen elä­män­po­lul­la, mu­ka­na kul­ki­joi­na.