JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Nykyiset blogit

Kaksosuus on lahja

8.5.2024 9.00

Juttua muokattu:

7.5. 09:27
2024050709270020240508090000

Ant­ti Ul­jas

Ku­lu­neen kuu­kau­den ai­ka­na use­am­pi blo­gis­ti on kir­joit­ta­nut elä­män ko­et­te­le­muk­sis­ta. Mo­nes­ti elä­mäs­sä koh­da­tut ko­et­te­le­muk­set kas­vat­ta­vat mei­tä, ei­vät­kä ai­na suin­kaan ki­vut­to­mas­ti. Ko­et­te­le­muk­sia on myös pääs­tä­vä pur­ka­maan, jot­tei taak­ka kas­va lii­an suu­rek­si kan­taa. Sii­nä suu­rek­si avuk­si ovat rin­nal­la kul­ke­vat ys­tä­vät. Usein­kaan ei kai­va­ta vii­sai­ta sa­no­ja. Jo se, et­tä kuun­te­lee ja ko­et­taa par­haan­sa mu­kaan elää rin­nal­la, on jo pal­jon.

Elä­mäs­sä vuo­rot­te­le­vat au­rin­koi­set ja pil­vi­set päi­vät. Useim­mi­ten se pil­vi­syys on vaih­te­le­vaa ja mei­dän oma mie­lem­me te­kee rat­kai­sun, on­ko päi­väm­me voit­to­puo­li­ses­ti au­rin­koi­nen vai syn­kän pil­vi­nen. Ai­na em­me osaa näh­dä ilon ja kii­tol­li­suu­den ai­hei­ta, en ai­na­kaan minä.

Ha­lu­an­kin nyt kir­joit­taa elä­män iloi­ses­ta yl­lä­tyk­ses­tä. Hel­mi­kuus­sa vie­tet­tiin kak­sos­ten päi­vää. Mei­dän per­hee­seem­me syn­tyi noin vii­si vuot­ta sit­ten kak­so­set, toi­nen tyt­tö ja toi­nen poi­ka. Per­heem­me kah­dek­sas ja yh­dek­säs lap­si, va­jaan tun­nin ikä­e­rol­la.

Jo ras­kau­sai­ka oli hie­man eri­lai­nen. Ras­kaus­pa­hoin­voin­ti oli pal­jon pa­hem­pi kuin ker­taa­kaan ai­em­min ja pa­rem­man puo­lis­kon ha­ju­ais­ti oli lah­jak­kaan vai­nu­koi­ran ta­sol­la. Kah­vin tuok­su oli yk­si täy­sin sie­tä­mä­tön asia. It­se tyk­kään kah­vis­ta ko­vas­ti ja ko­e­tin kek­siä kei­no­ja, mi­ten voi­sin kei­tel­lä it­sel­le­ni aa­mu- ja il­ta­kah­vit. Vai­mo­ni ma­koi­li ma­kuu­huo­nees­sam­me ylä­ker­ras­sa, vein huo­nee­seen tuu­let­ti­men, lai­toin sen täy­sil­le ja suun­ta­sin ovea koh­ti, jon­ka vie­lä sul­jin ja sit­ten iloi­ses­ti vi­hel­lel­len kah­vin keit­toon. Nyt ei ha­jut mil­lään voi­si pääs­tä huo­nee­seen. Tur­ha luu­lo! Kah­vin keit­to oli kes­key­tet­tä­vä.

Ys­tä­vä­ni si­joit­ti asun­to­vau­nun pi­haam­me reis­su­työn­sä ta­kia, joka toi hä­net Ky­men­laak­soon jok­si­kin ai­kaa. Tämä rat­kai­si sa­mal­la myös mi­nun kah­vin keit­tä­mi­sen pul­man. Mo­ne­na il­ta­na tal­ven ai­ka­na keit­te­lim­me­kin hä­nen vau­nus­saan yh­tei­set il­ta­kah­vit ja jut­te­lim­me maa­il­man me­nos­ta. Mu­ka­via muis­to­ja jäi tuol­ta ajal­ta.

Kak­sos­ten syn­nyt­tyä oli mi­nun­kin en­sim­mäis­ten kuu­kau­sien ai­ka­na osal­lis­tut­ta­va yö­syöt­töi­hin. Vau­voil­la oli näl­kä sa­maan ai­kaan ja ruo­kaa oli saa­ta­va heti ei­kä koh­ta. Minä syö­tin tois­ta tut­ti­pul­los­ta ja toi­nen sai rin­taa. Seu­raa­val­la syö­töl­lä sit­ten vaih­det­tiin las­ta. Vau­vat kas­voi­vat, ja kun mo­lem­pien ime­tys sa­maan ai­kaan on­nis­tui, mi­nut ir­ti­sa­not­tiin teh­tä­väs­tä. He­rä­sin kyl­lä edel­leen, mut­ta tar­jol­la oli enää vain si­vus­ta­seu­raa­jan roo­li.

Kak­sos­ten ol­les­sa noin puo­len vuo­den ikäi­siä vai­mo­ni oli läh­dös­sä nais­te­nil­taan. Ajat­te­lim­me nok­ke­li­na, et­tä kum­pi­kin ot­taa yh­den vau­van, niin on hel­pom­pi hoi­taa. Vir­he. Kak­so­set oli­vat ta­hol­laan ai­van rep­pa­noi­ta, en­sim­mäis­tä ker­taa elä­mäs­sään yk­sin, il­man si­sa­rus­taan. Jat­kos­sa pi­dim­me­kin hei­dät yh­des­sä ja se oli to­del­la­kin hel­pom­pi rat­kai­su kaik­kien kan­nal­ta.

Kiin­te­ää syö­mään opet­te­le­vaa las­ta syöt­tä­neet muis­ta­vat sen vai­heen, kun syö­mi­nen on vie­lä hie­man ha­ku­ses­sa. Lu­si­kan kär­jen ver­ran suu­hun saa­tua mös­söä mu­tus­tel­laan ja ma­kus­tel­laan tovi, sa­maan ai­kaan it­se on jo seu­raa­van lu­si­kan kans­sa odot­te­le­mas­sa, joko se suu oli­si tyh­jä. Kak­sos­ten kans­sa tämä oli hel­pom­paa, kun pys­tyi lä­hes il­man tau­ko­ja lu­si­koi­maan ruo­kaa sui­hin, vuo­ro­tel­len.

Kä­ve­le­mään opit­tu­aan nämä kak­si oli­vat var­sin ai­kaan­saa­va pari. Erään ker­ran keit­ti­ös­tä kuu­lui ra­pi­naa ja sen jäl­keen ou­toa ri­ti­nää. Kaup­pa­kas­sien tyh­jen­nys oli jää­nyt kes­ken ja kak­so­set oli­vat le­vit­tä­neet lat­ti­al­le täy­den rii­si­mu­ro­pa­ke­tin ja niis­tä­hän läh­ti kiva ää­ni, kun hyp­pe­li pääl­lä ki­ka­tuk­sen sä­es­tä­mä­nä. Toi­sel­la ker­taa ää­ni, joka ai­heut­ti pi­kai­sen siir­ty­mi­sen keit­ti­öön, oli lät­säh­dys. Pöy­däl­le kii­ven­nyt kak­sik­ko oli tes­tan­nut ka­nan­mu­nien kes­tä­vyyt­tä heit­tä­mäl­lä muu­ta­man lat­ti­al­le. Ti­lan­ne sei­sah­tui pie­nek­si het­kek­si, kun il­mes­tyin ovel­le, mut­ta seu­raa­va pe­li­lii­ke oli heit­tää koko ken­no ker­ral­la. Sain na­pat­tua pää­o­san kiin­ni en­nen kuin sot­kua tuli val­ta­vas­ti li­sää, mitä nyt muu­ta­ma muna il­ma­len­non ai­ka­na kar­ka­si ken­nos­ta lat­ti­al­le.

Ai­na­kin mei­dän lap­sil­la on taa­pe­roi­äs­sä ol­lut vai­he, jol­loin kai­ken­lais­ten kaap­pien tyh­jen­tä­mi­nen on ol­lut maa­il­man mu­ka­vin­ta hom­maa. Niin, ja kah­des­taan se­kin työ oli huo­mat­ta­vas­ti te­hok­kaam­paa. Ei­pä ai­kaa­kaan, kun kaik­ki keit­ti­ön kaa­pit oli tyh­jen­net­ty lat­ti­al­le. Yh­teis­työl­lä myös ne isoim­mat kat­ti­lat ja pais­tin­pan­nut saa kaa­pis­ta lat­ti­al­le.

Kak­so­set ovat kuin van­ha avi­o­pa­ri, tun­te­vat toi­sen­sa lä­peen­sä. Erään ker­ran kuun­te­lin hei­dän kes­kus­te­lu­aan, kun he kat­soi­vat Padi-vuo­rol­laan Pip­sa pos­sua. Sii­nä käy­tiin läpi vä­re­jä lii­ken­ne­va­lo­jen kaut­ta. Tuli vih­reä valo, jo­hon pik­ku­nei­ti tuu­ma­si: ”Hö ei­kö se nää, ei toi ole vih­reä, se on tur­koo­si”, jo­hon pik­ku­mies het­ken pääs­tä vas­ta­si: ”Ihan sama, sitä pait­si se ON vih­ree”. Sis­ko kat­soi vel­je­ään tui­mas­ti, toi­nen ei tui­jo­tus­ta edes no­tee­ran­nut. Tui­ma il­me suli, pik­ku­nei­ti ko­haut­ti ol­ka­päi­tään ja tai­si to­de­ta, et­tä tur­ha vai­va, an­taa ol­la ja sopu säi­lyi.

Erään ker­ran lap­set oli­vat ys­tä­vä­per­hees­sä vii­kon­lo­pun hoi­dos­sa. Kak­so­set kek­si­vät ky­läil­les­sään al­kaa läl­lät­te­le­mään, et­tä ”meil­lä­pä on kak­so­set, teil­lä ei ole.” Yl­pei­tä­kin ovat it­ses­tään. Eri­lai­set per­soo­nat täy­den­tä­vät toi­si­aan, toi­saal­ta he ovat myös mes­ta­rei­ta är­syt­tä­mään toi­si­aan.

Jo­kai­nen lap­si on lah­ja. Kak­so­set ovat eri­tyi­nen lah­ja, joka on an­ta­nut pal­jon iloa koko per­heel­le. To­sin sen kyl­lä voin näin ko­ke­muk­ses­ta sa­noa, et­tä toi­nen lap­si ei kyl­lä mene ”sii­nä sa­mal­la”. Pois en kui­ten­kaan tätä saa­maam­me lah­jaa ja ko­ke­mus­ta iki­nä an­tai­si.

Pää­tel­len sii­tä, mi­ten vai­mo­ni seu­raa­van ras­kau­den ult­ras­sa pet­ty­mys­tä niel­len kat­se­li ult­ran ku­vaa: ”Vain yk­si vau­va…”, on myös hän naut­ti­nut täs­tä ko­ke­muk­ses­ta. Myön­net­tä­vä on kui­ten­kin, et­tä ny­kyi­nen hek­ti­nen elä­mä on huo­mat­ta­vas­ti hel­pom­pi so­vi­tel­la yh­den kuin kah­den vau­van kans­sa.

Kii­tol­li­nen olen täs­tä elä­män lah­jas­ta, ku­ten kai­kis­ta lap­sis­tam­me. Jo­kai­nen on yh­tä tär­keä eri­lai­se­na, juu­ri oma­na it­se­nään, Ju­ma­lan luo­ma­na.

AnttiUljas
Olen ison perheen isä ja upseeri. Harrastan metsästystä, kalastusta ja kaikenlaista käsillä tekemistä. Luonto kaikkineen on minulle paikka rentoutua ja nauttia. Parhaillaan rakennan perheellemme uutta kotia. Palautetta ja viestiä saa laittaa osoitteeseen uljasa(a)yahoo.com.