Antti Uljas
Olen viime vuosina monesti pohtinut nykymaailman menoa. Erityisesti siitä näkökulmasta, kuinka perheet ovat pienentyneet. Lapsia ei haluta ottaa vastaan. Heidät koetaan rasitteena, haittaamassa omaa elämää ja sen vapautta. Nyt yhteiskunta on hiljalleen heräämässä siihen karuun tosiasiaan, että lapsia syntyy aivan liian vähän. Ei riitä tulevaisuuden työntekijöitä, eläkkeenmaksajia, yhteiskunnan vastuunkantajia. Toivottavasti vielä ei ole myöhäistä.
Mikä sitten on suurperhe? Meillä on kymmenen lasta, ja jos Luoja antaa raskauden mennä hyvin, niin juhannuksen tietämillä katras jälleen kasvaa. Tuttu 15 lapsen isä tuumasi hymyillen uutisen kuultuaan: ”No sehän on jo ihan hyvä alku.” Tämä humoristinen ja hyväntahtoinen kommentti hymyilytti itseänikin. Kaikki on suhteellista.
Joitain vuosia sitten olimme vaimoni kanssa kylässä Pudasjärven Pärjänsuolla. Kylällä oli enää vain muutamia lapsia. Talon isäntä kuvaili minusta osuvasti, että loppujen lopuksi se on synti, mikä tämänkin kylän on tyhjentänyt. Meillehän on Raamatun alkulehdillä annettu tehtävä lisääntyä ja täyttää maa.
Uskovaisena haluan luottaa Taivaan Isän johdatukseen ja ottaa kaikki lapset vastaan Jumalan tahdon mukaisesti. En itse päätä ja suunnittele, mikä olisi se taloudellisesti tai muihin järkisyihin perustuva ideaali lapsimäärä ja aika. Onko sellaista edes?
Mikään itsestäänselvyys iso perhe ei suinkaan ole. Jokainen lapsi on Jumalan lahja. Lasten saaminen on herkkä kokonaisuus. Toden totta lapsi saadaan eikä hankita. Toiset saavat lapsia enemmän, toiset vähemmän. Ja kukapa meistä tietää toisen terveydentilaan liittyvistä asioista?
Aina ei ole todellakaan helppoa jättää kohtaloaan Jumalan käsiin, kun nykymaailman tarjoaa perhesuunnitteluun monia konsteja. Etenkin äidit törmäävät tähän meitä isiä enemmän. Vaikka kyllä se isä, jolla on jo kymmenen lasta ja on jälleen jäämässä isyyslomalle, herättää työyhteisössä vähintäänkin huomiota tai kuulee kysymyksiä ”oletteko muuten kuulleet ehkäisystä?” Voisi sanoa, että kunnia on jo mennyt, mutta maine yhä kasvaa! Kun meille syntyi kymmenes lapsi, työkaverit onnittelivat ja nimesivät minut heimopäälliköksi. Saan kuulemma pitää oikein sulkapäähinettä virkapaikalla. Itselleni huumorista on muodostunut keino selvitä noista tilanteista.
Ison perheen arkirealiteetteja voi olla siihen tottumattoman vaikeita hahmottaa. Me parhaillaan rakennamme uutta kotia, siitä kirjoitan ehkä joskus toiste. Eräs kyläläinen käväisi rakennuksella ja ihmetteli: ”On iso, on?!” Minua hieman ärsytti tuo kommentti. Niin kuin tässä oltaisiin jotain kroisoksia, kun hartiapankilla rakennetaan ja kustannuksia kauhistellaan. Tuumasin, että ”niin no se onkin 12 ihmisen koti. Siitä jos lasket, montako neliötä on henkeä kohden, niin eipä sitä paljoa kerry. Eikä kenelläkään ole omaa huonetta, osalle ei edes huonetta, kun pienimmät saa nukkua yläkerran aulassa.” Hän hieman hämmästyi vastaustani ja hetken hiljaisuuden jälkeen vastasi, että ”niin teillä on kyllä melko paljon enemmän väkeä, kyllähän te tilaa tarvitsette ihan eri tavalla”. Jutustelu jatkui hyvällä mielellä. Omakin mielipaha oli pois pyyhitty.
Isossa perheessä pikkulapsivaihetta saattaa kestää kaksikin vuosikymmentä ja ylikin. Kuten eräs veli humoristisesti totesi miestenillassa, että ei ole maisema hänen autonsa taustapeilissä muuttunut kahteenkymmeneen vuoteen, ihan yhtä monet kasvot sieltä vastaan katsoo.
Suuressa perheessä on myös siunauksensa. Jo olosuhteet ohjaavat siihen, että kaikkien on osallistuva yhteisen arjen pyörittämiseen omien kykyjensä ja osaamisensa mukaan. Eivät lapset aina riemumielin tyhjennä tiskikonetta tai ripusta pyykkiä, saati siivoa. Kaikki nämä ovat kuitenkin hyödyllisiä taitoja jokaisen elämään. Myös toiset on pakkokin oppia huomioimaan. Ja jakamaan asioita. Me asumme tällä hetkellä vuokralla noin sata vuotta vanhassa talossa. Tilaa on minimaalisesti, ja kyllähän se etenkin teini-ikäisiltä vaatii melkoista venymistä. Ilmankos kelien lämmetessä käy muuttoaalto pihalle, vaunuun ja telttaan – minne vaan, missä saa edes vähän omaa rauhaa. Osansa voi olla silläkin, että yläkerta muuttuu kesän lämmössä huonoksi saunaksi.
Lapset tuovat myös paljon iloa ja onnea, kukin omalla tavallaan ja tasollaan. Taaperon vilpitön riemu pienistäkin asioista ja ne lämpimät halaukset, jotka pahimmassa murrosiän myrskyissä elävä isosisko tai -veli hyvillä mielin ottaa vastaan. Keskustelut isompien lasten kanssa elämästä, toisinaan tiestä ja matkastakin. Ainakin minä nautin niistä. Ei ole talossa tylsää eikä hiljaista hetkeä. Hetken hiljaisuus on yleensä vain merkki astetta isommasta sotkusta.
Kaikille ei ole annettu suurta perhettä. Tyhjä syli saattaa olla hyvinkin kipeä asia. Saattaa joku pienemmän perheen isä tai äiti kohdata sitäkin ihmettelyä, että miten teille ei enempää synny lapsia. Tällainen satuttaa syvästi. Kukapa meistä tietää toistemme syvimmät asiat, pinnalle kaikki haasteet ja elämän rosot eivät aina näy. Kipeistä asioista harvempi puhuu julkisesti.
Jumala on varannut meille jokaiselle omanlaisensa elämäntien. Joku elää sen keskellä suurta perhettä sen kaikkine iloineen ja suruineen, toinen elää siellä itsenäisenä iloineen ja suruineen. Kaikkia meitä tarvitaan Jumalan valtakunnan työssä. Saamme uskoa ja luottaa siihen, että elämämme on hyvää, riittävää ja täyttä sellaisenaan. Sellaista kuin juuri minulle on tarkoitettu.
Oli perhe suuri tai pieni, se ei vie ketään meistä taivaaseen. Sinne vie ainoastaan omakohtainen usko, se että on saanut uskoa omat syntinsä anteeksi annetuiksi.
Blogit
Lukijan kuva
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys