Mie­les­sä­ni on use­am­mas­ta­kin syys­tä pyö­ri­nyt avi­o­liit­to ja seu­rus­te­lu. Yh­te­nä syy­nä ken­ties se, et­tä oma tyt­tä­re­ni on seu­rus­tel­lut noin vuo­den ver­ran ja Mark­ku-veli omas­sa blo­gis­saan esit­ti li­pu­tus­päi­vää avi­o­lii­tol­le, jota muu­ten kan­na­tan läm­pi­mäs­ti. Toi­saal­ta koh­ta on myös mei­dän ho­pe­a­hää­päi­väm­me. Me­kin aloim­me seu­rus­te­le­maan näi­hin ai­koi­hin rei­lu kak­si vuo­si­kym­men­tä sit­ten. Sen het­ken muis­tan kuin se oli­si ta­pah­tu­nut juu­ri äs­ken.

Ko­din mer­ki­tys koko yh­teis­kun­nal­le on val­ta­van suu­ri. Sa­non­ta sii­tä, et­tä las­ten koti ja tur­va on isän ja äi­din vä­li­nen rak­kaus, on hy­vin osu­va. Lap­set ais­ti­vat ko­din il­ma­pii­riä hy­vin tar­kas­ti, tie­dos­ta­mat­taan­kin. Jos van­hem­mil­la on so­pi­mat­to­mia asi­oi­ta, se hei­jas­tuu ym­pä­ris­töön, ja kun asi­at on saa­tu so­vit­tua, on kuin ran­kan sa­teen jäl­keen kir­kas au­rin­ko taas läm­mit­täi­si.

Pa­laan miet­teis­sä­ni seu­rus­te­luun. Seu­rus­te­lu­ai­ka on val­ta­van tär­keä. Sil­loin ra­ken­ne­taan pe­rus­tuk­sia yh­tei­sel­le elä­mäl­le. Toi­saal­ta se on iha­naa ai­kaa unel­moi­da ja haa­veil­la. Toi­saal­ta sii­nä pun­nit­see ja ar­vi­oi it­se­ään, omia ta­voit­tei­taan ja haa­vei­taan. Moni saat­taa pei­la­ta tu­le­vai­suu­den­ku­vaan­sa us­ko­vai­se­na per­heel­li­se­nä ja ver­ra­ta sitä toi­siin ikäi­siin­sä. On­han se kiel­tä­mät­tä hie­man eri­lai­sen nä­köi­nen tu­le­vai­suu­den­ku­va. Muis­tan omal­ta seu­rus­te­lu­a­jal­ta nämä kes­kus­te­lut ja jopa hie­man pe­lon­se­kai­set­kin omat aja­tuk­se­ni: "Mitä jos meil­le tu­lee iso per­he?" Pei­la­sin sitä ura­ta­voit­tei­siin ja haa­vei­siin. Ver­ta­sin omaan ko­tiin ja van­hem­piin, mie­tin, mil­tä oma elä­mä näyt­täi­si 10–20 vuo­den pääs­tä. Nämä ovat asi­oi­ta, jois­ta seu­rus­te­le­van pa­rin on eh­dot­to­mas­ti hyvä kes­kus­tel­la. Roh­kai­si­sin kes­kus­te­le­maan näis­tä myös jon­kun ne jo lä­pi­käy­nei­den kans­sa; omien van­hem­pien, kum­mien tai tu­tun ja luo­tet­ta­van pa­ris­kun­nan kans­sa.

Täl­lais­ten asi­oi­den poh­ti­mi­nen ole uut­ta tai vää­rin. Ne ovat elä­vää elä­mää, ar­kea. Nämä elä­män­vai­heet jo lä­pi­käy­neen ko­ke­muk­set kui­ten­kin saat­ta­vat tuo­da loh­tua, an­taa roh­keut­ta ja ar­mol­li­suut­ta it­sel­le: "Nuo­kin ovat sel­vin­neet, kyl­lä me­kin pär­jä­tään."

Meil­le an­net­tiin mat­ka­to­ve­reik­si avi­o­liit­tom­me al­ku­tai­pa­leel­la jo eläk­keel­le eh­ti­nyt avi­o­pa­ri Pau­li ja Eli­na. Eli­na on jo pääs­syt pe­ril­le tai­vaan ko­tiin. Mo­net il­lat is­tuim­me heil­lä, ju­tel­tiin ja juo­tiin kah­via tai tee­tä. Noil­ta vuo­sil­ta on läm­pi­mät muis­tot. Va­loi­sa ja on­nel­li­nen, ko­ke­nut avi­o­pa­ri an­toi meil­le nuo­ril­le omal­la ole­muk­sel­laan luot­ta­mus­ta tu­le­vaan. Kyl­lä hei­dän­kin elä­män­sä var­rel­le oli mo­nen­lais­ta mah­tu­nut, mut­ta yh­des­sä he oli­vat niis­tä sel­vin­neet ja jat­ka­neet mat­kaa.

To­si­a­sia on, et­tä kas­va­va per­he vai­kut­taa elä­mään. Joku sa­noi­si, et­tä lap­set ra­joit­ta­vat elä­mää. Ei­hän sitä voi kiis­tää, et­tä las­ten, var­sin­kin pien­ten las­ten kans­sa ei voi ai­van kai­ken­lais­ta teh­dä. To­si­a­sia on myös se, et­tä pie­ni lap­si vai­kut­taa enem­män äi­tin­sä kuin isän­sä ar­keen. Jos lap­set jo­tain ra­joit­ta­vat, niin kyl­lä he an­ta­vat myös ai­van val­ta­vas­ti si­säl­töä ja sy­vem­pää mer­ki­tys­tä elä­mään.

Se, mi­ten per­he ra­ken­taa ar­ken­sa, on jo­kai­sen per­heen oma rat­kai­su. Ny­kyi­nen yh­teis­kun­tam­me tar­jo­aa isil­le ai­em­paa laa­jem­mat mah­dol­li­suu­det osal­lis­tua per­he­ar­keen. En­sim­mäi­nen lap­sem­me syn­tyi, kun olin ka­det­ti­kou­lus­sa. Yh­den päi­vän sain lo­maa. Kak­so­set syn­tyi­vät ta­val­laan kuu­kau­den lii­an ai­kai­sin. Jos he oli­si­vat syn­ty­neet kuu­kaut­ta myö­hem­min, oli­sin saa­nut kum­mas­ta­kin 18 vuo­ro­kaut­ta isyys­lo­maa, nyt sain yh­teen­sä 18 vuo­ro­kaut­ta. Nyt nuo­rim­man syn­nyt­tyä olin suo­ras­taan äi­mis­ty­nyt sii­tä, kuin­ka pal­jon mi­nul­la oli isyys­lo­ma­päi­viä käy­tet­tä­vis­sä. Toh­din hie­man yleis­tää ja väit­tää, et­tä isois­sa per­heis­sä isät osal­lis­tu­vat ar­keen ja las­ten­hoi­toon huo­mat­ta­vas­ti kes­ki­mää­räis­tä enem­män: Vai­pan­vaih­to on tut­tua, ruo­kaa­kin osaam­me teh­dä, jos ei muu­ta niin ma­ka­ro­ni­mörs­se­liä. Näl­kä siir­tyy ja lap­sil­le kel­paa. Osaam­me sii­vo­ta ja teh­dä muu­ta­kin, mitä ar­jen pyö­rit­tä­mi­nen vaa­tii. Koen, et­tä kos­ka per­he on yh­tei­nen, yh­des­sä sitä hoi­dam­me. Tämä yh­tei­nen te­ke­mi­nen lu­jit­taa myös avi­o­pa­rin kes­ki­näis­tä rak­kaut­ta ja luot­ta­mus­ta.

Myös vuo­sien pääs­tä, las­ten kas­va­es­sa, on heis­tä pal­jon iloa. Minä esi­mer­kik­si odo­tan in­nol­la en­si vuo­del­le suun­ni­tel­tua La­pin-reis­sua las­ten kans­sa.

En­tä ura ja per­he? Elä­mäs­sä teem­me va­lin­to­ja. It­se pun­nit­sen nii­tä mi­nul­le tär­kei­den asi­oi­den vä­lil­lä. Vaa­ka­ku­pis­sa mi­nul­le per­he ja sen hy­vin­voin­ti on tär­ke­äm­pää kuin oma työ­u­ra­ni. Jos nämä kak­si ovat vas­tak­kain, va­lin­ta on sel­vä. Ää­ret­tö­män har­voin täm­möi­siä ti­lan­tei­ta kui­ten­kaan tu­lee vas­taan. Olem­me kes­kus­tel­leet sii­tä, mis­tä vai­mo­ni on täy­ty­nyt luo­pua per­heen vuok­si. Oi­ke­as­taan ei luo­pua lo­pul­li­ses­ti, mut­ta omia haa­vei­ta on kas­va­van per­heen myö­tä täy­ty­nyt kyl­lä ly­kä­tä. Vuo­sien saa­tos­sa ne haa­veet ja ta­voit­teet ovat myös elä­neet ja muut­tu­neet. Ar­ve­len, et­tä vai­mol­le­ni on ol­lut tär­ke­ää se, et­tä hän on saa­nut tu­kea myös omien haa­vei­den­sa to­teut­ta­mi­seen. Asi­ois­ta on kes­kus­tel­tu ja pää­tet­ty yh­des­sä, eri­lai­sia rat­kai­su­ja on löy­ty­nyt, kun yh­des­sä olem­me miet­ti­neet. Per­he on mei­dän yh­tei­nen, ja yh­des­sä sitä vaa­lien olem­me ha­lun­neet kul­kea – vä­lil­lä ylä­mä­keen ja vä­lil­lä ala­mä­keen.

Pi­dän tär­ke­ä­nä, et­tä seu­rus­te­lu­ai­ka­na ra­kas­tu­nut pari kes­kus­te­lee pait­si ajal­li­sen elä­män haa­veis­ta ja ta­voit­teis­ta myös sil­tä ki­vi­ja­las­ta, jol­le yh­teis­tä elä­mää ol­laan ra­ken­ta­mas­sa, eli elä­väs­tä us­kos­ta. Muis­tan yhä häis­täm­me pap­pa­ni sa­nat sii­tä, kuin­ka avi­o­liit­to on kuin kol­mi­säi­kei­nen köy­si: puo­li­sot ovat ne kak­si en­sim­mäis­tä lan­kaa ja kol­mas on Pyhä Hen­ki, joka kie­too avi­o­pa­rin yh­teen ja te­kee lii­tos­ta yhä kes­tä­väm­män.

Evan­ke­liu­mi, toi­nen toi­sen­sa kun­ni­oit­ta­mi­nen ja, ku­ten vih­ki­va­las­sa lu­va­taan, tah­toa ra­kas­taa hy­vi­nä ja pa­hoi­na päi­vi­nä. Näi­tä Ju­ma­lan sa­nan neu­vo­ja par­haan­sa mu­kaan nou­dat­ta­en on hyvä kul­kea yh­teis­tä mat­kaa. Usein hää­pu­hees­sa tuo­ret­ta avi­o­pa­ria ke­ho­te­taan kil­pai­le­maan toi­nen toi­sen­sa kun­ni­oit­ta­mi­ses­sa, se on­kin hyvä kil­pai­lu avi­o­pa­rin vä­lil­lä. Vas­toin­käy­mi­sis­tä yh­des­sä sel­vi­ä­mi­nen lu­jit­taa liit­toa, ja kun jos­kus tu­lee rii­taa ja sen saa toi­nen toi­sil­leen evan­ke­liu­mia siu­naa­mal­la pan­na pois, on ke­vyt jat­kaa yh­teis­tä mat­kaa.

Ai­na­kaan omal­ta osal­ta­ni en voi ke­hus­kel­la ole­va­ni hyvä mal­li tai kel­vol­li­nen esi­mer­kik­si avi­o­mie­hes­tä. Olen kui­ten­kin par­haa­ni mu­kaan yrit­tä­nyt, jos­kus on­nis­tu­en, jos­kus epä­on­nis­tu­en. Sel­lais­ta se elä­mä lie­nee? Ai­na­kin me olem­me ko­ke­neet, et­tä avi­o­lii­ton ai­ka­na mei­dän vä­li­nen rak­kaus on ke­hit­ty­nyt, sy­ven­ty­nyt ja kas­va­nut. Olem­me ikään kuin kas­va­neet yh­teen vuo­sien saa­tos­sa.

Us­ko­vai­nen puo­li­so on lah­ja Ju­ma­lal­ta. Ra­kas vai­mo­ni on mi­nul­le se lä­hei­sin mat­ka­ys­tä­vä tääl­lä ajas­sa.