Raamatun alkulehdillä meille kuvaillaan, kuinka Jumala loi tämän maailman. Kuutena päivänä hän loi ja seitsemäntenä päivänä Jumala lepäsi. Lepopäivän hän myös siunasi ja pyhitti.
Näin hartiapankilla rakentaessa olen monta kertaa mielessäni kiitellyt Luojamme viisautta, kun hän on antanut meille lepopäivän. Kovapäisenä ja tavoitteellisena jästipäänäkin olen malttanut pyhittää lepopäivän. Siinä saanut levätä ja edes hieman palautua viikon urakasta. Lepopäivä tarkoittaa paitsi fyysistä lepoa myös sitä, että silloin meidän on hyvä pysähtyä Jumalan sanan äärelle, hiljentyä elämän tärkeimpien asioiden äärelle.
Isänä olen kokenut tärkeäksi pysähtyä sunnuntaisin ja olla myös lasten kanssa. Arjessa elämä on usein kovin kiireistä ja aika tahtoo olla rajallinen. Toisinaan tuntuu, että pienetkin lapset jotenkin tiedostavat, että tänään on se päivä, kun isikin pysyy kotona: nyt voi tuoda vaikka sählymailan ja pallon ja pyytää pelaamaan. Tai kirjan, josta tutkia yhdessä dinosauruksia, kaloja tai prinsessoja. Lasten kanssa usein koen huonoutta siitä, kuinka vähän onkaan tullut oltua heidän kanssaan. Mitä he mahtavat isästään vanhempana muistaa? Senkö, että isällä oli aina kiire tai että isä oli aina töissä? Toivottavasti he muistavat jotain muutakin ja jotain positiivistakin.
Omasta lapsuudestani muistan monet luontokuvausreissut isän kanssa sekä sen, kuinka isä opetti tekemään milloin mitäkin, esimerkiksi pyöränkumin paikkaamisen, vaappujen ja puukon tekoa. Työkaluja sai muutenkin käyttää, kunhan vain palautti ne ehjänä paikalleen. Sapiskaa tuli, jos ne olivat väärään paikkaan jääneet. Useampana talvena oltiin myös rankametsässä ja keväällä ja syksyllä tehtiin sitten polttopuita talven mittaan kerätyistä rangoista.
Lapsena en osannut arvostaa sitä, että isä pisti tekemään töitä. Toisaalta tykkäsin tehdä töitä isän kanssa, varsinkin jos koin, että luotto on lisääntynyt ja sain käyttää vaikkapa sirkkeliä tai jopa moottorisahaa tai ajaa traktoria. Teininä en millään olisi jaksanut kaivautua lauantaiaamuna ylös sängystä heti aamusta tekemään milloin mitäkin suunniteltua urakkaa. Lauantain urakka oli kyllä tiedossa, samoin aikataulu. Eikä tietenkään joka lauantaille ollut urakkaa. Itsestä oli sitten kiinni, mihin aikaan malttoi mennä perjantaina nukkumaan. Sunnuntaiaamuisin sai nukkua pitkään.
Omat lapsemme ovat osallistuneet rakentamiseen. Porukalla kannettiin sisään reilu tuhat kiloa tiiliä leivinuunia, puuhellaa ja savupiippuja varten. Yksin se olisi ollut tuskainen urakka. Porukalla tehden se sujui joutuin. Isommat ovat olleet mukana myös maalaamassa ja monessa muussakin työvaiheessa aina anturamuotin teosta alkaen. Tehdessä taidot karttuvat ja itseluottamus kasvaa.
Myös kotona on paljon työtä, ja isossa perheessä lasten apu on tärkeää. On pyykkiä pestäväksi, ripustettavaksi ja viikattavaksi. On likaisia astioita koneeseen laitettavaksi ja puhtaita kaappiin laitettavaksi. On leluja, likaisia vaatteita ja astioita mitä hämmästyttävimmissä paikoissa. Kaiken tämän keskellä lapset oppivat vastuuta ja työntekoa. Jos vanhemmat eivät aina muista kiittää, niin ainakin osoittavat luottamusta, mikä toisinaan kyllä saattaa ilmetä lisävastuuna. Sydämestäni toivon, että nämä kotona saadut opit kantaisivat lastemme elämässä, kun aikanaan omaan kotiin muuttavat.
Kaikkein eniten kuitenkin toivon ja rukoilen sitä, että lapsemme saisivat säilyttää matkassaan elävän uskon.
Blogit
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys