Antti Uljas
"Jumalan terve!" Näitä turvallisia sanoja meistä moni kuuli Pudasjärven Suviseuroissa, ja samoilla sanoilla haluan tällä kertaa tervehtiä sinua, joka näiden ajatelmieni kohdalle pysähdyit.
Minulla oli tällä kertaa toisaalta vauhdikkaat, toisaalta rauhalliset Suviseurat. Perheemme nuorin täytti seurojen aikaan vasta kolme viikkoa, ja päätimme, että vaimoni jää vauvan kanssa kotiin. Hän kyllä tarjosi, että voisin jättää ainakin varsin vilkkaan kaksivuotiaan hänelle kotiin. Tiesin että ”vilpertti” olisi ollut valtavan pettynyt, jos hänet olisi jätetty kotiin kaikkien muiden, muun muassa idoliksi muodostuneen, jo teini-ikäisen isoveljen lähtiessä reissuun. Siispä pieni mies otettiin mukaan.
Menomatkalla jännitettiin, kestääkö auton laturi. Kestihän se. Seura-alueella pääsimme – tai jouduimme – P2-alueelle, mutta perjantaina iltamyöhään tulevana tiesin, että piikkipaikalle ei päästä. Bussit kulkivat, ja illalla pienimpien kanssa kentältä vaunulle kävellessä oli helppoa nostella väsyneet seuravieraat vaunussa suoraan omiin sänkyihinsä. Ei tarvinnut erikseen nukuttaa, kun tullessa oli juostu.
Mietiskelin siinä lasten kanssa puljatessa ja heidän poikkeuksellista oma-aloitteisuutta seuratessa, että taitavat lapsetkin ymmärtää, että isän kanssa reissussa on palveluiden alenema merkittävä verrattuna siihen, mitä palveluita äiti tarjoaa. Tosin olin itse asettanut tavoitteet varsin alhaisiksi. Kunhan purku olisi ohi ja päästään kotimatkalle, tärkeintä olisi, että kaikki olisivat mukana ehjinä ja hyvällä mielellä. Jos päällä sattuu olemaan samat vaatteet kuin tullessa, sillä ei ole niin väliä.
No, maanantaina, kun valmistauduimme purkuun ja keli viileni ja muuttui sateiseksi, vaatteetkin vaihtuivat vähän lämpimämpiin.
Miksi ryhdyin tällaiseen, ehkä hurjaltakin kuulostavaan urakkaan, joka kuitenkin lopulta meni melko leppoisasti? Jo ennen seuroja mietin, kun tiedettiin vauvan olen hyvin pieni seurojen aikaan, että haluan kyllä viedä lapset Suviseuroihin pitkästä matkasta ja kesken olevasta talonrakennuksesta huolimatta.
Vanhempina emme voi uskoa lastemme puolesta, mutta Suviseurat ovat ainakin omasta mielestäni vähän kuin niitä rusinoita pullassa uskovaisen elämässä. Nuoret tutustuvat toisiin nuoriin, kulkiessaan kuulevat sivukorvalla Jumalan sanaa, kuten viisivuotias kaksospoika yhtenä päivänä kentälle kävellessämme poimi saarnasta termin ”elämän vesi” ja ihmetteli sitä: ”Mikä ihmeen elämän vesi, mikä se semmonen on?” En ehtinyt vastata ylämäkeen rattaita tuupatessa, kun puhujaveli saarnassaan jo pojalle vastasi. ”Jaa, se tarkottaa sitä, että saa anteeksi, pikkupoika pian tiivisti saarnan sanoman. Isänä vain hymyilin onnellisena. Lapsen suusta kuuli sen voimakkaimman saarnan. En osannut sanoa mitään, nyökyttelin vain, että näinhän se on. Yksinkertainen lapsenusko.
Ennen Suviseuroja Kamulan Markku, ensi vuoden Suviseurojen päätoimikunnan puheenjohtaja, omalla blogivuorollaan hieman raotti, mitä kaikkea suviseuraorganisaatio tekee jo vuosia ennen seuroja. Suviseurat on kokonaisuus. Suviseurakaupunki on niin iso, ettei kukaan meistä yksinään voisi sitä hallita. Jokainen vastuuhenkilö hoitaa omaa tehtäväänsä niillä lahjoilla, jotka Luojalta on saanut. Jokainen seuravieras, joka ottaa itselleen työvuoron, tekee myös oman osuutensa. Kaikkia tarvitaan, jotta kokonaisuus toimii.
Minun vuoroni tehdä oma osuuteni alkoi maanantaina purkutalkoissa. Teinit ottivat vastuulleen pienimmäiset ja hoitivat työn niin hyvin, ettei minun tarvinnut, muutamaa varmistuspuhelua lukuun ottamatta, tehdä mitään. Hyvillä mielin sain tehdä töitä.
Kenttä-äänentoisto saatiinkin purettua juuri ja juuri maanantain aikana. Työ oli hyvin organisoitu. Erityisen mahtavaa oli, kun porukassamme oli iso joukko nuoria. Työ eteni ripeästi ja iloisella mielellä, raikkaasta sateesta huolimatta. Muonituskin pelasi viimeisen päälle. Ylhäältä saksilavanostimen päältä näki kuin aitiopaikalta, kuinka nopeasti seurakaupunki purettiin ja pakattiin ja se lähti pala kerrallaan kohti seuraavia seuroja.
Tiistaiaamuna lähdimme mekin sitten kotimatkalle.
Tätä tekstiä naputellessani istun ja mietin, mistä päästä sitä omalla rakennuksella hommia jatkaisi, kun ulkona sataa eikä veden kastelemalle peltikatolle ole kovin viisasta nyt lähteä kattoturvatuotteita asentamaan.
Blogit
Lukijan kuva
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys