Antti Uljas
Yhteiskunnassamme on tapana juhlistaa voittajia, onnistujia. Perinteisesti varsinkin ylioppilaita on juhlittu. Muutama vuosikymmen sitten ylioppilas oli harvinaisuus, suorastaan suvun ylpeys. Sen verran harvinaista se oli. Haluan tässä lausua omalta kohdaltani sydämelliset onnittelut ja toivottaa Taivaan Isän siunausta etenkin teille, joilta koulun käynti on vaatinut enemmän ponnisteluja. Olkoon ne todistuksen arvosanat mitä vain, olette ponnistelleet maaliin. Se on huippu suoritus! Onneksi olkoon!
Yhteiskuntamme koulutustaso on noussut viime vuosikymmeninä isoin harppauksin. Nuoria on kannustettu opiskelemaan. Vanhemman sukupolven mielessä on ollut kenties se, että lapset saisivat helpomman elämän ja vähemmän fyysisen työn kuin heidän omansa on.
Jokainen ammatti, lääkäristä siivoojaan on aivan yhtä tärkeä. Jokaisella meillä on omat lahjamme ja paikkamme elämässä ja jokaista meitä tarvitaan. Raamattukin kehottaa meitä työskentelemään sen maan parhaaksi, jossa elämme.
Olemme kaikki erilaisia. Yhdelle koulunkäynti on helppoa, toiselle tuskaisen työlästä. Joku kokee, että hänellä on niin sanotusti peukalo keskellä kämmentä ja toinen on puolestaan käsistään taitava. Luoja loi meidät erilaisiksi – se on rikkautta. Saamme tehdä työtä omilla lahjoillamme. Erilaisia ihmisiä ja lahjoja tarvitaan sekä Siionin tehtävissä että yhteiskunnassamme.
Joukossamme on myös heitä, joilla on elämässään erityisiä haasteita. Erityisyyden kirjo on kovin laaja. Erityisyyden tuttu ja näkyvä ilmenemismuoto on Downin syndrooma, mutta sen lisäksi on iso joukko eriasteisia elämän haasteita, kehitysvammoja ja neuropsykologisia ominaisuuksia, jotka eivät välttämättä näy ainakaan selkeästi ulkopuoliselle.
Meidän perheessäkin on erityisiä. Olemme monena vuonna saaneet osallistua Reisjärven opistolla järjestettävälle erityislasten vanhempien kurssille. On ollut virkistävää ja voimistavaa jakaa omia kuormia, kuunnella toisia ja heidän elämän tarinaansa. Erilaisia ja kuitenkin niin samanlaisia tarinoita elämän polulta.
Erilaisuuden hyväksymisestä puhutaan nykyään paljon. Olemmeko oikeasti valmiita kohtaamaan erilaisuutta ja tahdommeko ainakin yrittää ymmärtää erilaisuutta? Toisinaan erityisen lapsen vanhemmat saattavat kohdata vaikkapa seuroihin tullessaan ihmetteleviä, jopa arvostelevia katseita: "Miten tuo nyt tuollain…"
Tällaisessa tilanteessa takana saattaa olla jo kotona käyty omanlaisensa Jaakobin paini. Kehtaanko lähteä seuroihin, jaksammeko lähteä? Vanhempi on kenties pelännyt jo etukäteen, mitä toiset ajattelevat. Herkässä mielentilassa saattaa myös itse syyllistyä ylitulkintaan ja tulkita puhtaan ihmettelyn arvosteluksi. Kuitenkin jokainen on tervetullut seuroihin omana itsenään, kaikkine vajaavaisuuksineen, eikä kukaan meistä ole täydellinen.
Meidän kotisiionissa on eräs Down-poika. Hänelle Siionin laulu 300 "Laula kansa Jumalan" on rakas ja tärkeä laulu, hänen rippilaulunsa. Laulusta on ajan saatossa muodostunut seuroihin perinne. Seuraisäntä tietää katsella salia, onko poika tullut seuroihin. Useimmiten on, ja niin tutulle laululle löytyy paikkansa. Hän varmistaa vähintään katseellaan, onko isäntä huomioinut asian. Hän tietää, kuka on seuraisäntänä, saarnavuorossa tai säestäjänä. Jos muutoksia on tullut, hän keskustelee niistä isännän kanssa.
Erilaisille nuorille, kuten meille jokaiselle, on tärkeää, että kohtaamme heitä samalla tasolla, ei ylhäältä päin arvioiden ja arvostellen. Kotisiionin antamat pienetkin tehtävät ovat tärkeitä. Niistä tulee olo, että minullakin on paikkani ja minuun luotetaan. Meidän omille erityisille rauhanyhdistyksen keittiövuorot ovat odotettuja ja tärkeitä tehtäviä.
Taivaan valtakunnassa, viimeisellä tuomiolla ei kysellä oppiarvoa tai ajallisen elämän saavutuksia. Siellä kysytään vain, onko omat synnit saatu uskoa anteeksi. Tässä useimmat erityiset kelpaisivat meille esikuvaksi, nostihan Jeesuskin pienen lapsen uskon esikuvaksi.
Joskus olen miettinyt, että vaikeasti vammaiset kaikkine ajallisen elämän vajavaisuuksineen ovat kuitenkin saaneet sen kaikkein suurimman etulahjan, ikään kuin vapaalipun matkalle taivaaseen: elämänsä mittaisen lapsen uskon.
Blogit
Lukijan kuva
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys