Ku­lu­va vuo­si jää var­mas­ti mei­dän kaik­kien muis­toi­hin mo­nel­la­kin ta­paa poik­keuk­sel­li­se­na. Poik­keuk­sel­li­nen se on ol­lut myös mei­dän per­heel­lem­me. Var­sin­kin ku­lu­nut kesä jää mie­leen ai­ka­na, jol­loin elä­mä kier­tyi krii­sin ym­pä­ril­le. Krii­sin, jota edel­leen käym­me läpi. Olem­me ol­leet sel­viy­ty­mi­sen op­pi­kou­lus­sa.

Ku­ten edel­li­sen teks­ti­ni lu­ke­neet tie­tä­vät, pie­no­kai­sem­me sai elä­mään­sä erit­täin vai­ke­an alun. Tou­ko­kuus­sa ta­pah­tu­mat vyö­ryi­vät vauh­dil­la. Lap­sem­me tais­te­li hen­ges­tään usei­ta viik­ko­ja. Ke­sä­kuu ku­lui Hel­sin­gis­sä. Hei­nä­kuus­sa pää­sim­me hil­jal­leen ko­tiu­tu­maan. Kii­tol­li­suus sii­tä, et­tä asum­me pie­nen mat­kan pääs­sä sai­raa­las­ta, on kui­ten­kin ol­lut kir­jai­mel­li­ses­ti lä­hes jo­ka­päi­väis­tä.

Nyt tyt­töm­me voi olo­suh­tei­siin näh­den hy­vin. Olem­me saa­neet ol­la pal­jon ko­to­na yh­des­sä. Hän on iloi­nen ja ihas­tut­ta­va oma per­soo­nan­sa. Eri­tyis­lap­si, mut­ta sit­ten­kin niin ta­val­li­nen, iha­na vau­va. Pie­no­kai­sel­la on vah­va, oma paik­kan­sa per­hees­säm­me.

Ilo­nai­heis­ta huo­li­mat­ta meil­lä on myös jat­ku­va, suu­ri huo­li tu­le­vas­ta. Al­ku­syk­syn olem­me elä­neet sy­tos­taat­ti­hoi­to­jen ai­kaa. Hoi­dois­ta huo­li­mat­ta al­ku­pe­räi­ses­tä ope­raa­ti­os­ta jäl­jel­le jää­nyt kas­vain on suu­ren­tu­nut voi­mak­kaas­ti. Odot­te­lem­me leik­kau­so­pe­raa­ti­o­ta Hel­sin­kiin. Ope­raa­ti­o­ta, joka tu­lee ole­maan jäl­leen erit­täin vai­kea. Em­me voi teh­dä mi­tään muu­ta kuin odot­taa ja ru­koil­la, et­tä kaik­ki me­ni­si hy­vin.

Ai­kai­sem­min olen use­as­ti poh­ti­nut sitä, mi­ten re­a­goi­sin suu­ren krii­sin kes­kel­lä. Olen var­ma, et­tä jos joku oli­si etu­kä­teen tul­lut ker­to­maan, mil­lai­seen pyö­ri­tyk­seen tänä vuon­na jou­tui­sim­me, oli­sin nos­ta­nut kä­det il­maan heti: ei tule kaup­po­ja. Etu­kä­teen aja­tel­tu­na mul­lis­tus, jon­ka per­heem­me elä­mä on ko­ke­nut, oli­si ol­lut mah­do­ton kä­si­tel­lä. Nyt ym­mär­rän, et­tä elä­mä ei tar­joi­le vaih­to­eh­to­ja. On vain sel­vit­tä­vä.

Sel­vi­ä­mi­sen kan­nal­ta on ol­lut hyvä, et­tä meil­lä on mui­ta­kin lap­sia. Ei ole voi­nut jää­dä tu­leen ma­kaa­maan. On ol­lut mie­tit­tä­vä, mi­ten or­ga­ni­soim­me käy­tän­nön asi­at, hen­ki­sen jak­sa­mi­sen ja per­heen hy­vin­voin­nin. Elä­mä on py­sy­tel­lyt kan­ti­mil­laan ar­jen an­si­os­ta.

Ta­pah­tu­mien pyör­teis­sä olen toki ko­ke­nut kaik­ki mah­dol­li­set tun­teet. Mo­nes­ti olen myös yl­lät­ty­nyt tun­tei­den heit­te­lys­tä. Ta­pah­tu­ma­ket­jun al­ku­päi­vi­nä­kin saa­toin vä­lil­lä tun­tea it­se­ni lä­hes nor­maa­lik­si. Yh­te­nä het­ke­nä it­kin hil­lit­tö­mäs­ti ja seu­raa­va­na kat­soin ne­tis­tä jää­kiek­koa. Lie­nee niin, et­tä sel­vi­ä­mi­nen oli­si mah­do­ton­ta, jos loh­dut­to­mat tun­teet sai­si­vat rie­po­tel­la sie­lua lii­an kau­an yh­tä­jak­soi­ses­ti.

Haas­ta­van ti­lan­teen pit­kit­ty­es­sä mie­li al­koi tur­tua. Uu­ti­sia, jois­ta yk­si­kin oli­si nor­maa­li­ti­lan­tees­sa val­ta­va, on tul­lut pal­jon. Nyt on käy­nyt niin, et­tä tun­ne­re­ak­ti­ot ovat lien­ty­neet. Jat­ku­va epä­var­muus tu­le­vas­ta on saa­nut ai­kaan sen, et­tä hy­viin­kin uu­ti­siin suh­tau­tuu va­rauk­sel­la. Huo­not uu­ti­set ah­dis­ta­vat, mut­ta ah­dis­tuk­sen ai­hei­ta oli­si jo niin pal­jon, et­tä ei ole mah­dol­lis­ta poh­tia kaik­kien mer­ki­tys­tä. Lo­pul­ta mie­li ta­ker­tuu ai­na toi­voon, joka ei kos­kaan kuo­le.

Moni on ai­van ai­heel­li­ses­ti­kin ky­sy­nyt meil­tä, mi­ten olem­me jak­sa­neet. Tuo ky­sy­mys läm­mit­tää ai­na miel­tä. Se ei ole­ta mi­tään, vaan ker­too vä­lit­tä­mi­ses­tä. Vas­tauk­sek­si olen ker­toil­lut mitä mil­loin­kin. Jos­kus on kuu­lu­nut hy­vää, jos­kus kaik­ki on tun­tu­nut ras­kaal­ta. Ta­pah­tu­mien ker­taa­mi­nen yhä uu­del­leen ja uu­del­leen on ol­lut hy­vää te­ra­pi­aa. Pu­hu­mi­nen on ajat­te­le­mis­ta. Ajat­te­lu jä­sen­tää ja jär­jes­te­lee asi­oi­ta.

Tä­hyi­lem­me aja­tuk­sis­sam­me koh­ti vuo­den lop­pua. Eh­kä sil­loin ti­lan­ne on jo sel­key­ty­nyt hie­man. Me em­me tie­dä. Voim­me vain tyy­tyä sii­hen, et­tä Ju­ma­la kyl­lä tie­tää. Tuo­hon loh­dul­li­seen aja­tuk­seen yri­täm­me jak­saa luot­taa, vaik­ka se ei ai­na käy­kään hel­pos­ti. Nyt yri­täm­me naut­tia jo­kai­ses­ta päi­väs­tä, kun tyt­töm­me on vie­lä ko­to­na.