Sau­li Ter­va­nie­mi

Is­tun Nur­mi­jär­ven Ra­ja­mä­el­lä oma­ko­ti­ta­lon olo­huo­nees­sa. Ta­lon, jos­sa olem­me vain käy­mäs­sä. Yri­tän pu­kea sa­noik­si edes pa­la­sen sii­tä, mitä olem­me men­nei­den viik­ko­jen ai­ka­na ko­ke­neet. Lap­sem­me, jos­ta ker­roin edel­li­ses­sä teks­tis­sä, on syn­ty­nyt ja yhä elos­sa. Se on ih­me! Pie­no­kai­nen on kui­ten­kin saa­nut koh­da­ta elä­män­sä en­si­het­kil­lä enem­män hen­ki­lö­koh­tai­sia vas­toin­käy­mi­siä kuin useim­mat meis­tä koko eli­nai­ka­na. Sa­mal­la per­heem­me elä­mä on mul­lis­tu­nut.

Ku­ten maa­lis­kuus­sa kir­joi­tin, lap­sel­lam­me to­det­tiin suu­ri kas­vain. Em­me kui­ten­kaan lain­kaan aa­vis­ta­neet, mitä oli lu­vas­sa: Syn­ty­män jäl­keen saim­me jär­ky­tyk­sek­sem­me tie­tää, et­tä kas­vain oli pal­jon luul­tua suu­rem­pi ja ulot­tui myös sel­käy­ti­meen. Se pai­noi yh­tä pal­jon kuin lap­si it­se. Li­säk­si meil­le ker­rot­tiin, et­tä pie­nen ja­lat ei­vät lii­ku. Hä­net oli len­nä­tet­tä­vä vä­lit­tö­mäs­ti Hel­sin­kiin ope­raa­ti­o­ta var­ten. Tä­män kai­ken saim­me tie­tää syn­ty­mää seu­raa­va­na päi­vä­nä. Tuo tiis­tai ei pi­tä­nyt si­säl­lään yh­tään hy­vää uu­tis­ta.

En­nen siir­toa jär­jes­tim­me ris­ti­äi­set teho-osas­ton ko­rut­to­mis­sa ti­lois­sa. Kas­te­ti­lai­suus oli ta­vat­to­man su­rul­li­nen ja pu­hut­te­le­va. Pie­ni tyt­töm­me ma­ka­si sai­raa­la­sän­gys­sä let­ku­jen ja joh­to­jen ym­pä­röi­mä­nä, ris­ti­äis­mek­ko pääl­le pei­ton ta­voin ase­tel­tu­na. Sii­nä me sei­soim­me ty­per­ty­nei­nä. Lau­loim­me, it­kim­me ja kat­soim­me ra­kas­ta las­tam­me.

Ris­ti­äis­ten jäl­keen oli ai­ka hy­väs­tel­lä. Tämä jää mie­leen yh­te­nä elä­män ras­kaim­mis­ta ko­ke­muk­sis­ta. Tie­sim­me, et­tä se oli­si hy­vin mah­dol­li­ses­ti vii­mei­nen het­ki, kun nä­ki­sim­me lap­sem­me elos­sa. Ker­roim­me, mi­ten suu­res­ti hän­tä ra­kas­tim­me. Kuis­kai­lim­me pie­nen kor­viin: ”Sinä sel­vi­ät. Sinä sel­vi­ät kyl­lä.” Su­run, epä­toi­von ja tus­kan al­la tie­to sii­tä, et­tä lap­sem­me oli yhä elos­sa, an­toi tar­vit­ta­van voi­man het­kes­tä sel­vi­ä­mi­seen.

Kes­ki­viik­ko­na kas­vain lei­kat­tiin pois sel­käy­ti­mes­sä ole­vaa osaa lu­kuun ot­ta­mat­ta. Odo­tim­me leik­kauk­sen tu­los­ta vai­mo­ni kans­sa kah­den OYS:ssa. Vai­kea on ku­vail­la tun­net­ta, kun näim­me ki­rur­gin soit­ta­van. Ih­meel­li­ses­ti lap­sem­me oli sel­vin­nyt leik­kauk­ses­ta hen­gis­sä. Hel­po­tus tun­tui hiuk­sis­sa as­ti. Pie­ni tais­te­li­ja ei suos­tu­nut luo­vut­ta­maan!

Per­jan­tai­na ki­rur­gien oli kui­ten­kin am­pu­toi­ta­va pois va­sen jal­ka. Rei­lu viik­ko myö­hem­min, mat­ka­tes­sam­me per­heem­me kans­sa ete­lään, seu­ra­si vii­mei­sin huo­no uu­ti­nen: Kas­vain oli pa­han­laa­tui­nen. Edes­sä ovat siis myös syö­pä­hoi­dot.

Help­po to­de­ta, et­tä ku­lu­neet vii­kot ovat ol­leet elä­mäm­me jär­kyt­tä­vim­mät. On yk­sin­ker­tai­ses­ti kau­he­aa pe­lä­tä päi­vä toi­sen­sa jäl­keen lap­sen­sa me­net­tä­mi­sen puo­les­ta. On hen­ki­ses­ti ää­ret­tö­män ras­kas­ta ot­taa vas­taan ai­na uu­sia huo­no­ja uu­ti­sia. On ol­lut hir­ve­än su­rul­lis­ta, et­tä em­me mo­neen viik­koon saa­neet lain­kaan hoi­va­ta las­tam­me. Hoi­va­roo­lim­me kas­vaa on­nek­si hil­jal­leen. Em­me kui­ten­kaan tie­dä, mil­loin pää­sem­me ta­kai­sin Ou­luun sai­raa­laan – pu­hu­mat­ta­kaan sii­tä, mil­loin lap­sem­me pää­see ko­tiin.

Vä­lil­lä on tun­tu­nut sil­tä, kuin eläi­si jos­sa­kin kum­mal­li­ses­sa unes­sa, joka ei vain ota lop­pu­ak­seen. Ske­naa­rio ”se on ää­rim­mäi­sen epä­to­den­nä­köis­tä” on to­teu­tu­nut yhä uu­del­leen. Olem­me vain voi­neet to­de­ta, et­tä tä­hän on tyy­ty­mi­nen.

Ku­lu­neet vii­kot ovat saa­neet ky­se­le­mään kai­ken tar­koi­tus­ta. Mik­si juu­ri hä­nel­le, pie­nel­le ja vi­at­to­mal­le elä­mä­na­lul­le on pi­tä­nyt suo­da niin pal­jon kär­si­mys­tä? Nä­kee­kö Ju­ma­la, mi­ten suu­res­ti me van­hem­pi­na kär­sim­me? Tä­hän as­ti meil­le on an­net­tu voi­maa jak­saa ja luo­tam­me, et­tä tu­le­viin ai­koi­hin­kin an­ne­taan.

Krii­si on kui­ten­kin tuo­nut esiin myös pal­jon kau­nii­ta asi­oi­ta. Il­man lä­heis­ten tu­kea sel­viy­ty­mi­nen oli­si ol­lut mah­do­ton­ta. On ol­lut lii­kut­ta­vaa, mi­ten pal­jon rak­kaut­ta, käy­tän­nön apua ja ta­lou­del­lis­ta tu­kea olem­me saa­neet osak­sem­me niin per­heen kuin ys­tä­vien ta­hol­ta. Myös hy­vin­voin­tiyh­teis­kun­ta on esi­tel­lyt par­hai­ta puo­li­aan hoi­vaa­mal­la las­tam­me upe­as­ti ja tu­ke­mal­la myös mei­tä mo­nin eri ta­voin. Li­säk­si ti­la­päi­nen asun­to jär­jes­tyi meil­le tuos­sa tuo­ki­os­sa ys­tä­väl­lis­ten ih­mis­ten avul­la. Em­me to­del­la­kaan ole ol­leet yk­sin!

Us­kom­me sii­hen, et­tä täl­lä kai­kel­la on jo­kin vie­lä sa­lat­tu tar­koi­tus. Sen tie­däm­me, et­tä pie­nen lap­sem­me elä­mä on jo nyt ol­lut hy­vin mer­ki­tyk­sel­li­nen. Se on pu­hu­tel­lut, py­säyt­tä­nyt ja yh­dis­tä­nyt. Opet­ta­nut ar­vos­ta­maan ai­kai­sem­pia it­ses­tään­sel­vyyk­siä ja ra­kas­ta­maan lä­hei­siä vie­lä enem­män.

Mat­ka on vie­lä ai­van alus­sa. Em­me lain­kaan tie­dä, mitä kaik­kea tu­le­vai­suus tuo tul­les­saan. Epäi­le­mät­tä pal­jon vaa­ti­via hoi­to­ja ja öi­tä sai­raa­las­sa. Mut­ta var­mas­ti myös pal­jon toi­veik­kuut­ta, iloa ja on­nea. Mie­les­sä­ni mie­tin jo sitä ilon päi­vää, kun saam­me rak­kaan tyt­töm­me ko­tiin!