On jälleen kevät. Mieleeni nousevat lapsuuden valkovuokkoniityt ja erityisesti yksi äitienpäivä. En muista, olinko vielä koulussa, mutta sinä aamuna olin vanhimpana lapsena touhuamassa äidille aamukahvia. Jonkinlaisen kahvin onnistuimmekin saamaan valmiiksi, vaikka meillä oli tuolloin vain puuhella.
Tarjottimella oli kahvikuppi, valkovuokkoja, pullapitko ja iso leipäveitsi. En uskaltanut leikata pitkosta niin isolla ja terävällä veitsellä. äidille lauloimme ”Enkeli taivaan”, koska pienimmätkin sen osasivat, ja minusta se oli niin kaunis laulu. Sitä vain ihmettelin, että miksi äiti kyynelehti. Niin riemukkaalla hetkellä.
Myöhemmin olen ymmärtänyt, että itkun syyt ovat hyvin monenlaisia: kipu, pettymys, pelko, ikävä, myötätunto, liikutus, epätoivo, menetys, kaipaus, ilo, onni, suru, helpotus, kiukku. Kuka voineekaan luetella ne kaikki!
Monesti on niin, että se, joka helposti surusta kyynelehtii, saa myös ilon hersymään. Kun nauraa niin, että posket kostuvat, tuntee itsensä nuoremmaksi, ja päiväkin tuntuu kirkastuvan.
Itku on tärkeä elimistön reaktio. Lääketieteen tutkimuksen mukaan itku puhdistaa kehoa surun tuottamista kemikaaleista ja vapauttaa endorfiineja, mielihyvähormoneja. Siten ihmisen olo helpottuu.
Olin alle kouluikäisenä lähdössä isonsiskon kanssa muutaman yön matkalle tuttavaperheeseen. äiti oli ommellut minulle punaisen huopakankaisen ulkoilupusakan ja -housut. Kaikki oli valmiina. Minä kuitenkin purskahdin itkuun, kun tunsin jo lähtiessä niin suurta koti-ikävää.
– Mutta eihän sinun, lapsikulta, ole pakko lähteä, lohdutti äiti.
– Kyllä minä kuitenkin haluan, vastasin.
Kun sain itkeä sen ikäväni, olin valmis lähtemään. Pyyhin kyyneleet, vilkutin iloisesti kotiin jääville ja lähdin astelemaan siskon kanssa radanvartta pitkin asemalle. Ei minua matkalla itkettänyt, koko reissu oli lystiä. Kotiin tultua taas nyyhkäisin äänettömästi onnellisena.
Lapsen kyyneleet tai surulliset silmät hellyttävät, ja lapsen kipu ja kärsimys pysäyttävät. Voisiko äiti tai muu läheinen antaakin kyyneleidensä näkyä? Lasta voisi lohduttaa, kun aikuinen kertoisi, että hänkin tuntee kipua lapsen kanssa, mutta tästä kyllä selvittäisiin.
Vuosikymmenten varrella itkuherkkyyteni on vähentynyt. Pakkanen ja tuuli saavat kyllä vedet vuotamaan poskia pitkin, ja niiden myötä olisi helppo itkeäkin. Eivät vuodet ole kuitenkaan tunteita vieneet.
Joku asiantuntija on sanonut, että itkemättömyydestä ei ole haittaa, mutta tunteiden tukahduttamisesta on. Tunnetta ei välttämättä tarvitse ilmaista kyynelin, mutta olisi tärkeää, että tunteet tulisivat jollakin tavalla ilmaistuiksi.
Olen joskus ihmetellyt sitä suurta tunteiden purkausta, puhetulvaa ja surua, kun joku julkkis, varsinkin viihdealalla tunnettu, joutuu onnettomuuteen tai kuolee. Ihmiset siirtävät ajatuksensa kauas pois omasta ja läheistensä elämästä. Heidät valtaa suorastaan joukkohysteria. Onko niin, että heillä on omassa elämässä paljon ilmaisemattomia tunteita ja itkemättömiä itkuja?
Kun meidän perheessä on ollut jotain suurta surua, on itketty ja kerrattu yhä uudelleen tapahtunutta.
äiti on saattanut silloin sanoa:
– Nyt lopetetaan itkut ja ruvetaan töihin.
Isä taas on kehottanut:
– Luetaan iltasiunaus ja käydään levolle. Huomenna on uusi päivä.
Joskus olen miettinyt, tarvitsisimmeko vieläkin itkijänaisia, itkuvirsien laulajia, jotka sanoittaisivat yhteisen surun ja auttaisivat ilmaisemaan tunteita? Suomessa itkuvirret kuuluivat erityisesti karjalaiseen perinteeseen. Ne olivat siirtymäriittejä, joita esitettiin esimerkiksi kuoleman kohdatessa, avioliittoon siirryttäessä tai pojan lähtiessä sotaväkeen. Enimmäkseen surun hetkinä, mutta myös iloa ja kiitollisuutta ilmaistaessa.
Esimerkiksi äiti itkee lapsensa kuolemaa ja kaipausta.
... Oi miun sulosirkkusein siun silmäs avaui kauan kaihoin kannettuain
siulle rakkahuinen pien pääskysein miun maitoin ilman itkee
maitoin itkee illat itkee yöt
mullat mesimarjasein mielehyisein pikkaraine pulmusein siut kätkee...
Runoudessa ja Raamatussa mainitaan usein itku ja kyyneleet. Vanhassa Testamentissa on myös itkuvirsiä. Raamatussa kerrotaan, että Jeesuskin itki. Virsien ja Siionin laulujen sanoissa on paljon kyyneleitä, mutta myös lohdutusta. Niin elämään kuuluvia asioita ne ovat.
Minulle on aina ollut rakas Väinö Havaksen kauniisti soljuva Siionin laulu (274) vuodelta 1937:
Sunnuntailepoon soitetaan,
itkusta iloon saatetaan
uupunut uurastaja.
Suo korjuujuhlan seppeleen,
viimeisen pyyhkii kyyneleen
saapuva Armahtaja.
Itku ja kyyneleet kuuluvat syntymään ja kuolemaan. Vastasyntyneen lapsen ensimmäinen parkaisu on odotettu. Uusi ihmistaimi on syleiltävänä, ja kyyneleet purkautuvat äidin ja muidenkin läsnäolijoiden silmistä. Ne ovat helpotuksen, kivun ja jännityksen loppumisen, liikutuksen ja kiitollisuuden ilmaus.
Myös silloin kun ihmisen elämä päättyy, ja lähtijä henkäisee viimeisen kerran, läheisten silmät täyttyvät kyynelistä. Kaipaus, hetken ainutkertaisuus ja eron lopullisuus pysäyttävät.
Olimme äitimme vuoteen ympärillä hänen viimeisinä elinpäivinään. äidin viimeisiä sanoja olivat:
– älkää, lapset, itkekö, kun äiti lähtee taivaaseen.
Kyllä me itkimme.
Blogit
Luetuimmat
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys