On hoh­ta­va maa­lis­kuun päi­vä. Le­puut­te­len jal­ko­ja­ni kah­via odo­tel­les­sa. Tu­lin juu­ri hiih­to­len­kil­tä. Au­rin­ko väl­keh­ti han­gel­la, latu ra­hi­si mu­ka­vas­ti suk­sen al­la. Var­pu­set tirs­kut­te­li­vat pen­sais­sa, ja räys­täil­tä kuu­lui iloi­nen ti­peh­ti­mi­nen. Sii­nä huo­let­to­ma­na hiih­del­les­sä muis­tot aja­leh­ti­vat mo­niin ta­pah­tu­miin ja ko­ke­muk­siin.

Sii­tä on jo var­sin mo­nia vuo­sia ku­lu­nut. Oli per­jan­tai, vii­mei­nen kou­lu­päi­vä en­nen tal­vi­lo­maa. Sei­soin kah­dek­sas­luok­ka­lais­ten vie­res­sä ruo­ka­jo­nos­sa. Jono ete­ni verk­kai­ses­ti koh­ti ja­ke­lu­lin­jaa. Po­jat lii­keh­ti­vät malt­ta­mat­to­mi­na hon­te­loil­la ja­loil­laan, ty­töt su­pat­te­li­vat omia jut­tu­jan­sa. Il­mas­sa oli lo­man odo­tuk­sen tun­tu. Yh­täk­kiä tun­sin ja­las­sa­ni pie­nen töy­täi­syn.

– Voi kuin­ka sul­la on pie­ni jal­ka. On­ko se ko­lo­men­kym­me­nen vii­jen? Mul­la on jo nel­jän­kym­me­nen ko­lo­men ken­gät.

Jal­ka­ni vie­reen oli il­maan­tu­nut lat­ti­aa laa­haa­va mär­kä far­kun­lah­je ja ku­lu­nut tal­vi­lenk­ka­ri, tar­ra­nau­ha mel­kein au­ki. Kun ko­ho­tin kat­see­ni, näin fin­nis­ten pos­kien yl­lä iloi­set si­ni­set sil­mät, jot­ka pil­kis­ti­vät ot­sa­tuk­ka­pör­rön al­ta. Sama poi­ka, jota juu­ri olin jou­tu­nut ko­vis­te­le­maan tun­nil­la, oli löy­tä­nyt mö­re­ään ää­neen­sä lep­pe­än sä­vyn.

Joku toi­nen­kin poi­ka yrit­ti ru­ve­ta jal­kaan­sa ver­taa­maan mi­nun jal­kaa­ni, mut­ta jäi kyl­lä si­vu­hen­ki­lök­si.

Pian po­jat pää­si­vät syö­mään. Vie­lä muu­ta­ma tun­ti kou­lua ja sit­ten odo­tet­tu loma! Au­rin­ko kir­kas­ti käy­tä­vän lat­ti­an.

Niin al­koi mi­nul­la­kin loma. Läh­dim­me sis­ko­ni per­heen kans­sa sitä viet­tä­mään mö­kil­le. Lau­an­tai­päi­vä ku­lui ul­ko­na no­pe­as­ti. Jär­vel­lä oli so­pi­va latu pi­tää pien­tä hiih­to­kil­pai­lu­a­kin, lu­mes­sa oli mu­ka­va mys­kää. Lap­set kek­si­vät mo­nen­lais­ta haus­kaa. Ruo­ka mais­tui, ja sau­nan jäl­keen kai­kil­la oli rau­kea olo. Ru­vet­tiin vuo­tei­ta lait­ta­maan. Mi­nun oli mää­rä nuk­kua pir­tin puu­soh­vas­sa.

Nos­tin soh­van kan­nen pois, ja sil­loin se ta­pah­tui – pai­na­va kan­si luis­kah­ti kä­sis­tä­ni, ja sen reu­na osui kaik­kien var­pait­te­ni pääl­le. Vesi he­rah­ti sil­mii­ni. Het­kes­sä var­paa­ni oli­vat niin tur­vok­sis­sa, et­tei­vät mei­nan­neet vie­rek­käin so­pia. Kan­si tai­det­tiin lait­taa ta­kai­sin ja soh­val­le sen pääl­le mi­nul­le tur­val­li­nen yö­si­ja. Sii­hen minä köl­läh­din kyl­mä­pak­kauk­set var­pai­den pääl­lä ja tyy­ny­jä jal­ko­jen al­la. Ym­pä­ril­lä­ni oli mon­ta osaa­ot­ta­vaa sil­mä­pa­ria, pie­net kä­det mi­nua ta­put­te­li­vat ja loh­dut­te­li­vat.

– Voi kun si­nuun sat­tu! Kyl­lä ne var­maan pa­ra­nee.

Joku kyy­ne­leh­ti­vä to­te­si, et­tei voi kat­so­a­kaan.

Kyl­lä kai nu­kuin­kin seu­raa­va­na yö­nä. Aa­mul­la heti jo lap­set oli­vat taas ym­pä­ril­lä­ni ih­met­te­le­mäs­sä ja ky­se­le­mäs­sä. Sain hel­lyyt­tä ja loh­du­tus­ta. Loh­du­tin kyl­lä mu­reh­ti­vaa las­ta­kin.

Hiih­to­ni oli nyt hiih­det­ty. Ik­ku­nas­ta kat­se­lin lu­mi­rie­mu­ja. Sis­ko­ni po­jal­la oli uu­det peh­me­ät Kuo­ma-saap­paat. Ne sain muu­ta­man päi­vän ku­lut­tua jal­kaa­ni, ja en­nen lo­man lop­pua jo var­paat kää­reis­sä ja mo­nis­sa vil­la­su­kis­sa tas­sut­te­lin ul­ko­na­kin.

Loma lop­pui. Pe­las­tuk­se­ni oli­vat nuo Kuo­ma-saap­paat, jot­ka sain lai­nak­si. Nii­tä va­ro­vas­ti nos­tel­len kyl­ki edel­lä nou­sin kou­lus­sa por­tai­ta. Tun­sin ih­met­te­le­viä kat­sei­ta ja kuu­lin jon­kun kuis­kauk­sen­kin. Ker­roin, mitä mi­nul­le oli ta­pah­tu­nut.

Huo­ma­sin ken­gän­mit­taa­ja­po­jan va­ka­van osaa­ot­ta­van il­meen. Ihan sel­väs­ti op­pi­laat seu­ra­si­vat kä­ve­ly­ä­ni ja sitä, mil­lä ken­gil­lä as­te­lin. Sil­loin täl­löin joku op­pi­lais­ta­ni ky­syi, ei­kö se käy­nyt tosi ki­pe­ää ja joko si­nul­la on uu­det kyn­net.

Kun tuli niin ke­vät, et­tä vaih­det­tiin ke­vy­em­piin ken­kiin, sain jät­tää Kuo­ma-saap­paat. Hi­taas­ti, mut­ta var­mas­ti pa­ra­ni­vat ja­lat ja kas­voi­vat uu­det kyn­net.

Ken­gän­mit­taa­ja­poi­ka pois­tui elä­mä­ni ar­jes­ta, kun hän päät­ti kou­lun­sa. En ole hä­nes­tä mi­tään kuul­lut, mut­ta toi­von, et­tä hä­nel­lä oli­si yhä tal­lel­la myös hel­lyys! Hä­nes­sä tais­te­li lap­si ja ka­pi­noi­va nuo­ri. Ai­kui­sek­si kas­va­mi­nen toi oman ki­pun­sa.

Pie­net lap­set tun­te­vat her­käs­ti toi­sen, var­sin­kin lä­hei­sen ih­mi­sen, ki­vun. He myös sen osoit­ta­vat hel­lyy­del­lään. Hel­pos­ti voi­si aja­tel­la, et­tä mur­ro­si­käi­nen ei vä­li­tä ei­kä huo­maa tois­ta ih­mis­tä. Ei se ai­na ole niin. Mut­ta tapa, jol­la hän sen näyt­tää, voi jää­dä meil­tä ai­kui­sil­ta ha­vait­se­mat­ta. Pie­ni ele, hymy, kos­ke­tus, odot­ta­ma­ton lem­peä ky­sy­mys – ne voi­vat jos­kus mer­ki­tä myö­tä­tun­toa, ka­tu­mus­ta, jopa an­teek­si­pyyn­töä.

Kaik­ki ih­mi­set kai­paa­vat ja tar­vit­se­vat hel­lyyt­tä ja on tär­ke­ää myös saa­da osoit­taa sitä jol­le­kin. Sy­dän­tä läm­mit­tää, kun ka­pi­noi­va, myrs­ky­mie­li­nen nuo­ri rii­suu kas­voil­taan ko­vik­sen naa­ma­rin ja pal­jas­taa sen al­ta hy­myn. Ja kat­soo suo­raan sil­miin.