On hoh­ta­van kir­kas ke­sä­aa­mu. Useim­mat ovat vas­ta he­räi­le­mäs­sä ar­jen puu­hiin. Au­rin­ko läm­mit­tää jo lai­tu­rin pin­taa, vesi väl­keh­tii. Met­säs­tä kan­tau­tuu lin­tu­jen lau­lu, jota ei vie­lä lii­ken­teen melu pei­tä. Uin ja kat­se­len ve­des­tä päin ko­ti­ni ik­ku­noi­ta. Oi et­tä voi ol­la täl­lais­ta ta­val­li­sen ar­ki­aa­mun on­nea!

Täl­lai­se­na lep­pe­ä­nä aa­mu­na tu­lee taas mie­lee­ni oma tä­ti­ni ja hä­nen sa­non­tan­sa. Kun ker­ran läh­din sis­ko­ni kans­sa hä­nen luo­taan, täti sa­noi:

– Il­ma on läm­min kun lin­nun­mai­to, tie on sil­lee kun lu­ti­kan sel­kä. Pät­töö­pä vie­raan men­nä ler­ket­tee.

Hä­nen sil­män­sä tuik­ki­vat, toi­ses­sa pos­kes­sa hy­my­kuop­pa. Mut­ta het­ken hai­keus toi hä­nen sil­mä­nurk­kaan­sa kyy­ne­leen.

– Voi tok­kii­sa! Se Pe­kan ne­nä­tup­pi, muis­tat­han sie sen? tä­ti­ni vie­lä muis­te­li.

Nau­ru her­syi, meil­le tuli niin mu­ka­va olo.

Asi­as­ta tie­tä­mä­tön ei ym­mär­rä tuos­ta ju­tus­ta mi­tään. Se ta­pah­tui ker­ran, kun olin tä­din luo­na hiih­to­lo­mal­la. Serk­ku­jen kans­sa las­ket­tiin mä­keä tu­van ta­ka­na. Oli pak­ka­nen ja tuis­ku­a­kin. Pie­ni serk­ku­ni va­lit­te­li, et­tä ne­nää pa­le­lee.

– Sii­hen pi­täi­si saa­da vaik­ka – ne­nä­tup­pi, Pek­ka tuu­ma­si.

Minä in­nok­kaa­na virk­kaa­ja­na eh­do­tin, et­tä mi­nä­pä teen. Niin tuli Pe­kal­le pos­tis­sa rus­ke­as­ta vil­la­lan­gas­ta vir­kat­tu ne­nä­tup­pi, suo­jus, jon­ka saat­toi si­toa nau­hoil­la nis­kan taa. Se oli so­pi­va ja sain kuul­la, et­tä Pe­kas­ta se oli mu­ka­va ja et­tä hän piti sitä. Kan­nat­ti sen virk­kaa­mi­nen, kun niin mon­ta ker­taa sitä muis­tel­les­sa on puh­jen­nut her­sy­vä nau­ru.

Olen mo­nes­ti ih­me­tel­lyt, on­ko nau­ru ka­don­nut tai ai­na­kin elä­mäs­tä­ni ja ym­pä­ril­tä­ni niin har­vi­nai­sek­si muut­tu­nut. Mi­hin on hä­vin­nyt se tyt­tö, joka nau­raa ti­ri­si jos­kus so­pi­mat­to­mis­sa­kin ti­lan­teis­sa? Ei pa­haa tar­koit­ta­en, vaan luon­nos­taan vain nau­ru pul­pah­te­li.

Tyt­tö­kou­lus­sa oli voi­mis­te­lu niin va­ka­vaa työ­tä, et­tei saa­nut hy­myil­lä­kään, saa­ti sit­ten nau­raa. Mo­nia ker­to­ja sei­soin puo­la­pui­den edes­sä va­ka­voi­tu­mas­sa. Ja kävi niin­kin, et­tä kun hil­je­nin, opet­ta­ja sa­noi, et­tä sil­mä­ni vie­lä nau­ra­vat. Vie­lä täl­lä­kin iäl­lä on luok­ka­to­ve­rei­ta ta­va­tes­sa kou­lua muis­tel­les­sa mo­net ma­ke­at nau­rut löy­ty­nyt.

En kai minä ai­na nau­ra­nut, mut­ta täl­lai­sia ta­pah­tui. Ker­ran sak­san tun­nil­la etu­pul­pe­tis­sa sain ”hi­hi­tys­koh­tauk­sen”. Opet­ta­ja to­kai­si oi­kein tius­kai­se­mal­la:

– Nau­ra nau­ra vain! Et sinä kui­ten­kaan koko elä­mää­si nau­ra.

Se oli suu­rim­pia to­tuuk­sia, joi­ta mi­nul­le on sa­not­tu. Ym­mär­sin kyl­lä opet­ta­jaa sii­nä tun­ti­ti­lan­tees­sa, ja opet­ta­ja­kin ym­mär­si mi­nua, kun hä­nen kans­saan jut­te­lin. Ker­roin, et­ten hä­nel­le, en­kä oi­ke­as­taan ke­hen­kään hen­ki­löön koh­dis­tu­en nau­ra­nut. Muu­ten vain.

Sil­loin­han se on to­del­la vai­ke­aa, kun ko­vas­ti nau­rat­taa, vaik­ka pi­täi­si ol­la hil­jaa. Ku­ten sil­loin, kun mei­dän sis­ko­jen piti saa­da jal­kan­sa lou­kan­nut nuo­rin sis­ko ta­lu­te­tuk­si por­tai­ta toi­seen ker­rok­seen. Em­me ha­lun­neet äi­din ja isän he­rää­vän. Ei se louk­kaan­tu­mi­nen nau­rat­ta­nut, vaan ti­lan­ne oli sel­lai­nen. Sitä vie­lä­kin muis­te­lem­me.

Nyt­kin nau­ru kup­lii mi­nus­sa, kun muis­tan pos­kie­ni tä­ri­nän mui­noi­se­na nuo­ruu­den il­ta­na. Olin ys­tä­vä­ni kans­sa pa­laa­mas­sa erääl­tä mö­kil­tä sun­nun­tai-il­ta­na pos­ti­au­tol­la. Olim­me au­rin­gon kyp­sen­tä­miä ja so­pi­vas­ti vä­sy­nei­tä. Meil­lä ei ol­lut is­tu­ma­paik­kaa, vaan sei­soim­me au­ton pe­rä­o­sas­sa mo­nen­lais­ten säk­kien ym­pä­röi­mä­nä ja pi­te­lim­me kiin­ni kai­tees­ta. Au­to py­säh­te­li ja läh­ti, keik­kui ka­pe­al­la tiel­lä.

– Sul­la pos­ket tä­ri­see, sa­noi ys­tä­vä­ni.

Ei­pä muu­ta tar­vit­tu, se lau­kai­si mel­koi­sen nau­run.

Va­paut­ta­vaan, voi­mia an­ta­vaan nau­ruun ei to­del­la tar­vi­ta vit­sin­ker­to­jaa ei­kä ke­tään koo­mik­koa tai höl­möi­li­jää. Ei­kä tar­vi­ta ny­ky­tek­niik­kaa­kaan. Niin pal­jon kuu­lem­me pil­kal­lis­ta, toi­sia louk­kaa­vaa nau­rua. Par­haat nau­rut pul­pah­ta­vat ihan yl­lät­täin, en­nal­ta aa­vis­ta­mat­ta.

Mut­ta nau­ruun ja iloon tar­vi­taan toi­nen ih­mi­nen ja kes­ki­näi­nen ym­mär­tä­mi­nen. Var­sin har­voin nau­ru tyrs­käh­tää yk­sin ol­les­sa. Kan­nat­tai­si oi­kein ”jär­jes­tää” sel­lai­sia kek­ke­rei­tä ys­tä­vien kans­sa, jois­sa siir­ret­täi­siin ar­ki­päi­vän ja tä­män ajan pai­neet syr­jään. Pien­tä hul­lut­te­lua vain ja leik­ki­miel­tä! Sel­lai­siin elä­ke­kek­ke­rei­hin sain vas­ta osal­lis­tua. Moni tal­len­si ilois­ta miel­tä va­ka­vien asi­oi­den vas­ta­pai­nok­si.

Kuun­te­len jos­kus oi­kein ihail­len pik­ku­tyt­tö­jen ilois­ta nau­run­ki­her­rys­tä ja su­pa­tuk­sia. Tyt­tö­jen, kos­ka it­se­kin olen ol­lut pik­ku­tyt­tö. En­tä pie­nen lap­sen nau­ru? Sitä ei ku­kaan voi vas­tus­taa. Pie­nen vau­van hymy ja ää­neen nau­ru me­nee suo­raan sy­dä­meen as­ti. Vau­va nau­raa koko kas­voil­laan, nau­ru on hel­mei­le­vää sir­ku­tus­ta. Hän elää tätä het­keä, il­man mi­tään huo­mi­sen pai­nei­ta.

Nau­ru­muis­to­ja on ker­ty­nyt elä­män var­rel­la re­pul­li­nen. Toi­vot­ta­vas­ti ker­tyy li­sää­kin. Ajat­te­len, et­tä moni muu­kin kuin minä kai­paa ja tar­vit­si­si nau­rua – ja nau­ru­ka­ve­rin. Pik­ku­ty­tön tai nuo­ren maa­il­maan ja päi­viin ei voi enää pa­la­ta. Ele­tyt päi­vät jät­tä­vät jäl­ken­sä, elä­mä aset­taa ra­jo­ja. Olen jos­kus miet­ti­nyt, mitä ha­lu­ai­sin muis­taa sit­ten, kun muis­ti­ni tak­kui­lee ja moni asia ka­to­aa. Jos­pa joku kä­vi­si sil­loin muis­tut­ta­mas­sa myös hy­vis­tä ja iloi­sis­ta het­kis­tä - ja vaik­ka­pa nau­ra­mas­sa kans­sa­ni.