Aili Pasanen
Aili Pasanen
Monen pilvisen ja sumuisen aamun jälkeen taivaanranta on kirkas. Hento vaaleanpuna kattaa lumisten puiden latvat, tien liukkaissa kohdissakin hohde näkyy. On mukava katsella maisemaa ajellessani autolla vierailulle. Päivä on jo pimeimmästä ajasta reilun kymmenen minuuttia pidentynyt. Ja saan nähdä tämän kaiken. Miten suuri lahja näköaisti onkaan!
Jokin aika sitten eräs läheiseni yllättäin menetti näkökykyänsä. Häneltä ei onnistunut lukeminenkaan. Sen hän koki suurena menetyksenä. Näkökentässä oli vain hahmoja, ei mitään tarkkaa. Siinä tilanteessa mietimme, mitä kaikkea menettää, jos ei kunnolla näe. Onneksi nykytekniikasta on apua. Läheiseni viestimiin löytyi asennus, joka muutti kirjoitetun tekstin ääneksi. Kävi kuitenkin niin onnellisesti, että näkö pikkuhiljaa palautui.
Mietin silloin omalle kohdalleni sitä, millaista elämä olisi osittainkin näkemättömänä. En näkisi aamuruskon punaa, veden välkettä järven pinnalla, kukkaniittyjä, lähelläni olevien ihmisten kasvoja, oman kotini tuttuja tavaroita ja monta muuta. Lukeminen, kirjoittaminen ja monenlainen mieleinen näprääminen pitäisi unohtaa. Miten vain hapuilisin vaatteitani, varovasti koskettelisin keittiössä astioita ja hellan nappuloita. Ja yrittäisin selviytyä askareistani, joista suuri osa jäisi muistoiksi. Ennen näkevänä minulla olisi kuitenkin paljon muistikuvia. Ehkä niistä tulisi entistä tärkeämpiä.
Monilla vanhemmilla ihmisillä on ollut tapana sanoa jostain odotetusta tulevaisuuden tapahtumasta: ”Vieläköhän minun silmäni sen näkevät?”
Olin muutamia kertoja aikuisena sokeutuneen ystävän kanssa suviseuroissa. Hän halusi, että kerroin tarkkaan, mitä itse näin. Lippurivistö, seuraportti ja teltassa puhujan korokkeen koristelu olivat hänelle tärkeitä. Seuraporttia hän halusi oikein kosketella, tunnustella pintaa ja kävellä pintaa sivellen ainakin osittain portin ympäri. Sillä tavalla hänelle tuli tuntuma portin mittasuhteista.
Sotasokea monien tuntema Matti Kivinen oli luonani kerran kotiseuroissa puhumassa. Hän varmisti, että pöytäliina ruokapöydässä oli valkoinen, ja halusi tietää, millainen kuvio oli lautasliinoissa. Ne eivät olleet vähäpätöisiä asioita.
Miten tilanne onkaan erilainen syntymästään asti sokealla? Millainen on hänen mielikuvissaan tuttu ympäristö? Se voi olla erilainen kuin näkevällä.
Paljon kaunista ja tärkeätä näemme joka hetki. Mutta monesti käy niinkin, että silmiemme eteen tulee näkymä, jonka sanoma ei olekaan mieltä kohottava. Näemme rumaa, ahdistavaa, tuskaa ja kipua tuottavaa. Tulee mieleen, että olisi ollut parempi olla näkemättä. Näkymä on voinut olla muu kuin silmillä nähtävä. Se saattaa tuoda vielä suuremman kivun. Kaikkea emme näe silmillä, vaan sydän aistii ja vastaanottaa sanattomatkin viestit.
Tätä kaikkea näkymien ja äänien tulvaa, joka meidät ympäröi, monesti aivan väsyn katsomaan ja kuulemaan. Millaiset asiat tallentuvat lasten ja nuorten mielikuviin, heidän tahtomattaankin? Ne mielikuvat voivat vääristää todellisuutta, aiheuttaa hämminkiä, pelkoja ja aivan epätodellisia mahdollisuuksia elämässä. Paljon on tarpeen keskustella nuorten kanssa, rohkaisuakin he tarvitsevat.
Vuosi on vaihtumassa. Suunnittelemme, odotamme ja mietimme. Emme näe tulevaisuuteen. Se on meiltä peitetty. Mutta on silmät, jotka näkevät kaiken. Jumalan silmiltä ei ole mikään salattua. Hänen johdatukseensa saamme luottaa tulevanakin vuotena. Hän on luvannut omilleen tämän elämän jälkeen jotain, mitä kenenkään silmä ei ole nähnyt eikä korva kuullut, eikä kukaan ole voinut edes sydämessään aavistaa. Mitenkähän kaunista se voi olla!
Toivotan kaikille lukijoille Taivaan Isän siunaamaa vuotta 2020.
Blogit
Luetuimmat
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys