Sii­nä se nyt au­ke­aa edes­sä­ni puis­toi­neen ja kuop­pai­si­ne ka­tui­neen al­ku­ke­sän lem­pe­äs­sä il­las­sa väl­keh­ti­vä Laa­tok­ka ku­peel­laan - Sor­ta­va­la. Kau­an olen haa­veil­lut tän­ne pää­se­vä­ni. En­sim­mäi­se­nä ha­vait­sen ka­tu­jen var­sil­la al­ku­ke­sän sy­ree­nit. Nii­den tuok­su suo­ras­taan huu­maa mi­nut.

Olem­me pääs­seet ra­jan yli mo­nen tar­kas­tuk­sen jäl­keen. Vaik­ka ra­ja­koi­rat ja -var­ti­jat, ai­dat ja piik­ki­lan­gat ovat merk­ki­nä val­ti­oi­den ra­jas­ta, luon­to ei tun­ne tätä ra­jaa, vaan jat­kuu maas­ta toi­seen met­si­neen ja jär­vi­neen.

Ra­jal­la odo­tel­les­sam­me pa­la­sin mie­les­sä­ni ajas­sa taak­se­päin, 1930-lu­vun al­kuun. Täs­tä ovat van­hem­pa­ni nuo­re­na­pa­ri­na kul­ke­neet muut­ta­es­saan Jo­en­suus­ta Suo­jär­vel­le. En tark­kaan tie­dä, min­kä­lai­sen muut­to­kuor­man kans­sa he ovat mat­kaa teh­neet. Mut­ta ne ta­va­rat, jot­ka äi­ti on myö­hem­min ot­ta­nut mu­kaan­sa läh­ties­sään kah­den lap­sen ja ano­pin kans­sa tal­vi­so­dan syt­ty­es­sä sil­loi­ses­ta ko­dis­taan Vii­pu­ris­ta, on help­po lu­e­tel­la.

Van­hem­pie­ni nuo­ruu­des­sa nyt ylit­tä­määm­me ra­jaa ei ol­lut. Oli laa­ja Kar­ja­la, jos­sa itään päin siir­ryt­tä­es­sä kar­ja­lan mur­re vaih­tui var­si­nai­sek­si kar­ja­lan kie­lek­si. Nyt alu­et­ta kut­su­taan luo­vu­te­tuk­si Kar­ja­lak­si. Vaik­ka moni jou­tui jät­tä­mään ko­tin­sa, kun vuo­sien 1940 ja 1944 rau­han­so­pi­muk­sis­sa so­vit­tiin luo­vu­tet­ta­vis­ta alu­eis­ta, säi­lyi Suo­mi kui­ten­kin it­se­näi­se­nä ja va­paa­na maa­na.

Vuon­na 1643 pe­rus­tet­tu Sor­ta­va­la, Laa­to­kan Kar­ja­lan pää­kau­pun­ki, oli alu­een kult­tuu­rin ja kau­pan kes­kus. Se kuu­lui en­sin Ruot­siin, sit­ten Ve­nä­jän val­lan al­le. Kau­pun­gin voi­ma­kas ke­hit­ty­mi­nen al­koi, kun alue lii­tet­tiin 1800-lu­vul­la Suo­men suur­ruh­ti­nas­kun­taan.

Puu­ta­lo­ri­vit ka­tu­jen var­sil­la ovat Suo­men ai­kai­sia, ku­ten lä­hes kaik­ki ki­vi­ta­lot­kin. Vaik­ka vuo­si­kym­me­net ovat ne hoi­ta­mat­to­mi­na rän­sis­tä­neet, minä näen ne kau­nii­na ja le­vol­li­ses­ti aset­tu­nei­na. Kun ne ai­koi­naan ovat ol­leet hy­väs­sä kun­nos­sa, on nä­ky­mä var­mas­ti ol­lut vie­hät­tä­vä. Ajam­me Kar­ja­lan­ka­tua, joka on kau­pun­gin pää­ka­tu. Sen var­rel­la on van­ha pa­lo­a­se­ma, yhä py­sys­sä tor­nei­neen.

Kau­pun­gin kes­kus­tas­sa on veh­re­äs­sä puis­tos­sa Ru­non­lau­la­jan pat­sas, jon­ka mal­li­na oli Pet­ri She­meik­ka. Tämä Al­po Sai­lon veis­tä­mä pat­sas pal­jas­tet­tiin Sor­ta­va­lan suur­ten lau­lu­juh­lien yh­tey­des­sä vuon­na 1935. Yhä ru­non­lau­la­ja kat­soo jyh­ke­ä­nä tä­män päi­vän kul­ki­joi­ta. Yhä läh­te­vät myös sa­ta­mas­ta lai­vat Va­la­moon.

Kar­ja­lan­ka­tu jat­kuu Kar­ja­lan­sil­ta­na Vak­ko­sal­men yli. Tämä 220 met­riä pit­kä sil­ta val­mis­tui 1932 ja oli sil­loin Suo­men pi­sin sil­ta. Vak­ko­sal­men ran­nas­sa on van­ha ki­vi­nen kan­sa­kou­lu.

Vak­ko­sal­mes­sa si­jait­si maam­me toi­nen suo­men­kie­li­nen se­mi­naa­ri Jy­väs­ky­län jäl­keen. Tuon vuon­na 1880 pe­rus­te­tun se­mi­naa­rin toi­min­ta mer­kit­si vah­vaa kan­san­si­vis­tyk­sen kas­vua ly­hy­e­nä ai­ka­na. Asi­an­tun­ti­jat sa­no­vat, et­tä il­man tätä kan­sa­no­pe­tus­ta Suo­mi ei oli­si it­se­näis­ty­nyt. Sil­lä ei oli­si ol­lut val­miuk­sia päät­tää omis­ta asi­ois­taan. Nyt tääl­lä se­mi­naa­rin alu­eel­la on rän­sis­ty­nei­tä puu­ra­ken­nuk­sia, jois­ta osa on ol­lut se­mi­naa­rin op­pi­lai­den asun­to­ja. Alue on sul­jet­tu, kos­ka se kuu­luu puo­lus­tus­voi­mil­le.

Näen mie­les­sä­ni opis­ke­li­joi­den kul­ke­van ka­duil­la. Mo­nil­la heis­tä on ol­lut vah­va kut­su­mus val­mis­tua ”kan­san­kynt­ti­läk­si”. Tän­ne Las­si-eno­ni­kin on mat­kus­ta­nut Li­pe­ris­tä pie­nes­tä mö­kis­tä ja val­mis­tu­nut kan­sa­kou­lu­no­pet­ta­jak­si vuon­na 1936. Hän muis­te­li iäk­kää­nä­kin joi­ta­kin se­mi­naa­rin leh­to­rei­ta. Yk­si heis­tä oli Wil­ho Siu­ko­nen, jon­ka tun­nem­me sä­vel­lyk­sis­tä ja käy­tös­sä ol­leis­ta lau­lu­kir­jois­ta. Sor­ta­va­las­sa vaa­lit­tiin suo­ma­lais­ta, kar­ja­lais­ta ja ka­le­va­lais­ta pe­rin­net­tä.

Me­nem­me Vak­ko­sal­men kuu­lui­saan puis­toon, jos­sa pi­det­tiin ai­koi­naan Sor­ta­va­lan lau­lu- ja soit­to­juh­lia. Re­he­vän leh­ti­puu­met­sän täyt­tää val­ta­va lin­nun­lau­lu. Lau­lu­la­van edes­sä pie­ni lap­si rä­mi­syt­te­lee pe­räs­sään le­lu­kuor­maa ja piir­te­lee lii­dul­la pääl­lys­tee­seen – tä­män päi­vän lap­sia. Is­tah­dam­me het­ken pen­keil­lä kuu­los­tel­len aja­tuk­sis­sam­me mui­nais­ta lau­lua. Nou­sem­me sei­so­maan ja lau­lam­me Näl­kä­maan lau­lun. ”Mei­dän­pä va­paut­ta vaa­rat on nää, mei­dän on lau­lua lah­tien pää”, on ka­jah­ta­nut tääl­lä en­nen so­ti­a­kin. Maa­kun­ta­lau­lut­han ope­tel­tiin sil­loin kou­luis­sa.

Kes­ki­kau­pun­gil­la py­säh­dym­me val­koi­sen, pu­nai­sel­la tii­lel­lä ko­ris­tel­lun ra­ken­nuk­sen edes­sä. Se oli ai­ka­naan Sor­ta­va­lan tyt­tö­kou­lu. Täs­sä Jac Ah­ren­ber­gin piir­tä­mäs­sä kou­lu­ra­ken­nuk­ses­sa on kirk­ko­mais­ta juh­lal­li­suut­ta. Sama ark­ki­teh­ti piir­si myös Ka­jaa­nin ny­kyi­sen kir­kon. Vie­res­sä on sa­man­tyy­li­nen ly­seo. Näi­tä ra­ken­nuk­sia kat­sel­les­sa­ni py­säh­dyn taas sen to­si­a­si­an edes­sä, et­tä tämä kaik­ki on ol­lut osa Suo­mea. Tyt­tö­kou­lus­sa ovat ka­jah­ta­neet suo­ma­lai­set lau­lut. Mi­nus­ta tun­tuu, et­tä voi­sin muu­ta­mia päi­viä ihan rau­has­sa kul­jes­kel­la tääl­lä.

Mis­sä­hän tääl­lä ovat ne pi­ha­pii­rit ja ko­dit, mis­sä äi­ti ja isä ovat vie­rail­leet Sor­ta­va­las­sa käy­des­sään? He ker­toi­vat Sor­ta­va­lan suu­ris­ta ke­sä­seu­rois­ta. Lu­te­ri­lai­nen kirk­ko, joka on ol­lut tyt­tö­kou­lun ja ly­se­on vie­res­sä, on pa­la­nut so­tien ai­ka­na. Vuon­na 1932 pe­rus­te­tun Sor­ta­va­lan ja ym­pä­ris­tön Rau­ha­nyh­dis­tyk­sen toi­min­nan laa­jen­tu­es­sa teh­tiin vuon­na 1938 pää­tös ra­ken­taa oma toi­mi­ta­lo. Tont­ti oli va­rat­tu Har­lun puo­lel­ta ja ra­ken­nus­ta var­ten oli ke­rät­ty hir­siä ja puu­tar­vik­kei­ta. Hank­keet ja hir­si­ka­sat jäi­vät, kun Sor­ta­va­las­ta läh­det­tiin evak­koon. Elä­vä us­ko kui­ten­kin kul­ki mu­ka­na sa­man ko­ti­maan uu­sil­le alu­eil­le.

Seu­raa­va­na ke­sä­nä poik­ke­am­me Laa­to­kan kier­rok­sel­la Sor­ta­va­las­sa. Kun py­säh­dym­me kir­kon edes­sä, nä­em­me ka­dun toi­sel­la puo­lel­la iäk­kään nai­sen. Hän kiin­nit­tää ja tu­kee hel­läs­ti val­koi­sel­la na­rul­la hen­toa sy­ree­nin­ver­soa. Me­nen hä­nen luok­seen ja yri­tän pu­hua jo­tain, mut­ta em­me ym­mär­rä tois­tem­me kiel­tä. Sii­tä tun­nen su­rua. Mie­tin, mis­tä hän ja hä­nen per­heen­sä on tul­lut so­tien jäl­keen Sor­ta­va­laan, kun Val­ko­ve­nä­jäl­tä ja Uk­rai­nas­ta tuo­tiin ju­na­las­teit­tain asuk­kai­ta suo­ma­lais­ten jät­tä­miin ko­tei­hin. He­kin jou­tui­vat uu­siin oloi­hin.Tun­si­vat­ko­han uu­det asuk­kaat vie­raut­ta näis­sä var­mas­ti eri­lai­sis­sa ko­deis­sa?

Kun läh­den nai­sen luo­ta, hän sa­noo vie­lä jo­tain ja jää kat­so­maan jäl­keem­me kä­det ris­tis­sä va­ka­vin il­mein. Hän vaa­lii ko­ti­port­tin­sa koh­dal­la val­kois­ta sy­ree­niä – uu­sia sy­ree­ne­jä tuok­su­maan tu­le­vi­na vuo­si­na.