– On­ko si­nul­la ikä­vä?

Hän kat­soo mi­nua suo­raan sil­miin, sit­ten kat­se kier­tää ik­ku­nas­ta pi­han suu­riin haa­poi­hin ja tum­miin kuu­siin.

En­nä­tän het­ken miet­tiä omaa ikä­vää­ni, mut­ta ys­tä­vä­ni jat­kaa­kin pu­het­taan.

Hän ker­too, kuin­ka hä­nel­lä on ikä­vä sitä ko­ti­ta­loa, jon­ka hä­nen mie­hen­sä ra­ken­si heil­le. Ja sitä pi­ha­pii­riä, mis­sä pih­la­jien kat­vees­sa oli kei­nu ja sei­nus­tal­la kuk­ki­vat mo­net pe­ren­nat. Ja si­tä­kin hä­nel­lä on ikä­vä, et­tä sai aluk­si nos­taa vet­tä kai­vos­ta ja sit­ten saa­tiin ve­si­joh­to si­säl­le. Saa­tiin teh­dä työ­tä – se oli hy­vää elä­mää. Keit­ti­ön ik­ku­nan ta­ka­na oli lin­tu­lau­ta, jos­sa riit­ti ta­lin­na­kut­ta­jia. Ora­va­kin vie­rai­li.

– Voi mik­si siel­tä piti muut­taa pois? Oli­sin­pa siel­lä.

Sii­nä ju­tel­les­sam­me ky­syn ys­tä­väl­tä­ni, mi­ten hän sel­viy­tyi­si nyt siel­lä. Kun se ta­lon ra­ken­ta­ja, ah­ke­ra­kä­ti­nen avi­o­mies­kin on jo hau­dan le­vos­sa. Kuu­luu huo­kaus. Ys­tä­vä­ni to­te­aa, et­tei hän voi­si­kaan siel­lä enää asua. Ikä­vä on puo­li­so­a­kin.

– Mut­ta on­ko si­nul­la kos­kaan ikä­vä? Min­ne si­nul­la on ikä­vä? hän ky­syy.

Minä ker­ron, mi­ten mi­nun ikä­vä­ni puh­ke­aa, kun ke­vääl­lä on val­ko­vuok­ko­jen ai­ka. Tu­lee mie­leen lap­suu­den ke­väät, kun pel­lot oli­vat val­koi­se­naan vuok­ko­ja. Sik­si olen vuok­ko­tup­pai­ta ha­ke­nut pi­haa­ni niis­tä har­vois­ta pai­kois­ta, mis­tä nii­tä löy­tyy Kai­nuun ka­ruil­la mail­la. Hy­vin vuo­kot kyl­lä kas­va­vat pi­has­sa­ni.

To­te­an, et­tä jos me­ni­sin sin­ne lap­suu­den ko­ti­ta­loon nyt, ei se oli­si enää sama paik­ka. Sii­hen liit­ty­vä tun­ne on myös kai­puu­ta sii­hen ai­kaan, jon­ka olen siel­lä elä­nyt. Se ai­ka on siir­ty­nyt muis­toi­hin.

Vie­lä poh­din si­tä­kin, et­tä jos­kus mi­nul­la on ikä­vä lä­hei­siä, jo pois nuk­ku­nei­ta. Ja hen­ki­löi­tä, joi­den kans­sa pol­kum­me ovat toi­sis­taan pois kul­ke­neet. Saat­taa ryöp­säh­tää ai­van polt­ta­va ikä­vä. Ne kai­puun het­ket ovat kui­ten­kin vain pie­niä vii­väh­dyk­siä. Ne ei­vät elä­mää­ni kuor­mi­ta.

– Tai­vaan Isän ko­tiin mi­nul­la on ikä­vä, ys­tä­vä­ni huo­kaa.

Elä­mään­sä muis­tel­les­sa hän to­te­aa:

– On hyvä, et­ten nuo­re­na kuol­lut, kun en oli­si mi­tään täs­tä us­kos­ta tien­nyt. Olen saa­nut suu­ren lah­jan.

Mo­nes­ti myö­hem­min­kin käy­des­sä­ni hä­nen luo­naan kes­kus­te­lum­me siir­tyi ikä­vän­tun­tei­siin. Vä­hi­tel­len hä­nen voi­man­sa hii­pui­vat. Muis­tin hau­ras­tu­es­sa ka­to­si­vat mie­les­tä ra­kas ko­ti­ta­lo ja siel­lä ele­tyt työn­täy­tei­set päi­vät. Jäi vain tai­vas­kai­puu.

Tuli päi­vä, jona is­tuin hä­nen vie­rel­lään vii­mei­sen ker­ran. Hä­nen ei tar­vit­se enää ikä­vöi­dä.

Saa­tam­me ikä­vöi­dä jo­tain paik­kaa, elet­tyä ai­kaa, lä­hei­siä hen­ki­löi­tä. Tai jos­kus voim­me tun­tea vain sel­lai­sen ni­me­ä­mät­tö­män kai­pauk­sen. Mi­nus­ta sil­lä­kin on mer­ki­tys­tä. Oli­si­ko elä­mä jo­ten­kin tyh­jem­pää, yk­si­to­ti­sem­paa, jos ei mi­tään kai­pai­si?

Mi­ten sy­vää kai­paus­ta tun­te­vat­kaan ne, jot­ka ovat jou­tu­neet ko­ti­maan­sa tai ko­ti­seu­tun­sa jät­tä­mään ja muut­ta­maan ai­van tun­te­mat­to­miin oloi­hin?

Olen mo­nes­ti miet­ti­nyt, mi­ten hel­pos­ti ar­jes­sa tä­män ajan kii­vaas­sa me­nos­sa ja me­te­lis­sä unoh­dan, mi­hin olen mat­kal­la. Saan toki käyt­tää saa­ma­ni elä­män­päi­vät ihan ajal­li­siin puu­hiin. Py­säh­dyn ajat­te­le­maan, tun­nen­ko tai­va­si­kä­vää. Sik­si­kin koen tär­ke­äk­si ta­va­ta lä­hei­siä ja ko­kea ti­lan­tei­ta, jot­ka muis­tut­ta­vat tai­vaas­ta.

Muis­tan, kuin­ka nuo­re­na lau­loim­me seu­ro­jen jäl­keen pal­jon. ”Mä ikä­vöit­sen tääl­tä ko­ti­hin rau­hai­saan", oli mi­nul­le eri­tyi­sen ra­kas lau­lu. En tie­dä, mik­si. En muis­ta, et­tä sii­hen liit­tyi­si muu­ta eri­tyis­tä ko­ke­mus­ta kuin lau­la­mi­sen rie­mu. Vaik­ka elä­mä­ni oli va­loi­saa ja tu­le­vai­suu­den toi­vei­ta ja haa­vei­ta täyn­nä, se ei him­men­tä­nyt ha­lua lau­laa tai­va­si­kä­väs­tä. Ko­et­te­le­mus­ten ai­koi­na nuo lau­lun sa­nat ovat elä­neet voi­mak­kai­na.

Jos­kus olen seu­rois­sa kuun­nel­lut ja huo­man­nut, et­tä ny­kyi­sin­kin nuor­ten lau­lu­toi­veet si­säl­tä­vät mo­nes­ti tai­vaas­ta ja tai­va­si­kä­väs­tä ker­to­via lau­lu­ja. Si­sin kai­paa elä­män voi­mak­kaas­sa syk­kees­sä py­sy­vää. Lau­la­mi­nen tyyn­nyt­tää le­vot­to­man mie­len. Tai­vas­toi­vo kiin­nit­tää kat­seen tu­le­vaan.