– Onko sinulla ikävä?
Hän katsoo minua suoraan silmiin, sitten katse kiertää ikkunasta pihan suuriin haapoihin ja tummiin kuusiin.
Ennätän hetken miettiä omaa ikävääni, mutta ystäväni jatkaakin puhettaan.
Hän kertoo, kuinka hänellä on ikävä sitä kotitaloa, jonka hänen miehensä rakensi heille. Ja sitä pihapiiriä, missä pihlajien katveessa oli keinu ja seinustalla kukkivat monet perennat. Ja sitäkin hänellä on ikävä, että sai aluksi nostaa vettä kaivosta ja sitten saatiin vesijohto sisälle. Saatiin tehdä työtä – se oli hyvää elämää. Keittiön ikkunan takana oli lintulauta, jossa riitti talinnakuttajia. Oravakin vieraili.
– Voi miksi sieltä piti muuttaa pois? Olisinpa siellä.
Siinä jutellessamme kysyn ystävältäni, miten hän selviytyisi nyt siellä. Kun se talon rakentaja, ahkerakätinen aviomieskin on jo haudan levossa. Kuuluu huokaus. Ystäväni toteaa, ettei hän voisikaan siellä enää asua. Ikävä on puolisoakin.
– Mutta onko sinulla koskaan ikävä? Minne sinulla on ikävä? hän kysyy.
Minä kerron, miten minun ikäväni puhkeaa, kun keväällä on valkovuokkojen aika. Tulee mieleen lapsuuden keväät, kun pellot olivat valkoisenaan vuokkoja. Siksi olen vuokkotuppaita hakenut pihaani niistä harvoista paikoista, mistä niitä löytyy Kainuun karuilla mailla. Hyvin vuokot kyllä kasvavat pihassani.
Totean, että jos menisin sinne lapsuuden kotitaloon nyt, ei se olisi enää sama paikka. Siihen liittyvä tunne on myös kaipuuta siihen aikaan, jonka olen siellä elänyt. Se aika on siirtynyt muistoihin.
Vielä pohdin sitäkin, että joskus minulla on ikävä läheisiä, jo pois nukkuneita. Ja henkilöitä, joiden kanssa polkumme ovat toisistaan pois kulkeneet. Saattaa ryöpsähtää aivan polttava ikävä. Ne kaipuun hetket ovat kuitenkin vain pieniä viivähdyksiä. Ne eivät elämääni kuormita.
– Taivaan Isän kotiin minulla on ikävä, ystäväni huokaa.
Elämäänsä muistellessa hän toteaa:
– On hyvä, etten nuorena kuollut, kun en olisi mitään tästä uskosta tiennyt. Olen saanut suuren lahjan.
Monesti myöhemminkin käydessäni hänen luonaan keskustelumme siirtyi ikäväntunteisiin. Vähitellen hänen voimansa hiipuivat. Muistin haurastuessa katosivat mielestä rakas kotitalo ja siellä eletyt työntäyteiset päivät. Jäi vain taivaskaipuu.
Tuli päivä, jona istuin hänen vierellään viimeisen kerran. Hänen ei tarvitse enää ikävöidä.
Saatamme ikävöidä jotain paikkaa, elettyä aikaa, läheisiä henkilöitä. Tai joskus voimme tuntea vain sellaisen nimeämättömän kaipauksen. Minusta silläkin on merkitystä. Olisiko elämä jotenkin tyhjempää, yksitotisempaa, jos ei mitään kaipaisi?
Miten syvää kaipausta tuntevatkaan ne, jotka ovat joutuneet kotimaansa tai kotiseutunsa jättämään ja muuttamaan aivan tuntemattomiin oloihin?
Olen monesti miettinyt, miten helposti arjessa tämän ajan kiivaassa menossa ja metelissä unohdan, mihin olen matkalla. Saan toki käyttää saamani elämänpäivät ihan ajallisiin puuhiin. Pysähdyn ajattelemaan, tunnenko taivasikävää. Siksikin koen tärkeäksi tavata läheisiä ja kokea tilanteita, jotka muistuttavat taivaasta.
Muistan, kuinka nuorena lauloimme seurojen jälkeen paljon. ”Mä ikävöitsen täältä kotihin rauhaisaan", oli minulle erityisen rakas laulu. En tiedä, miksi. En muista, että siihen liittyisi muuta erityistä kokemusta kuin laulamisen riemu. Vaikka elämäni oli valoisaa ja tulevaisuuden toiveita ja haaveita täynnä, se ei himmentänyt halua laulaa taivasikävästä. Koettelemusten aikoina nuo laulun sanat ovat eläneet voimakkaina.
Joskus olen seuroissa kuunnellut ja huomannut, että nykyisinkin nuorten laulutoiveet sisältävät monesti taivaasta ja taivasikävästä kertovia lauluja. Sisin kaipaa elämän voimakkaassa sykkeessä pysyvää. Laulaminen tyynnyttää levottoman mielen. Taivastoivo kiinnittää katseen tulevaan.
Blogit
Luetuimmat
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys