Mikä rik­kaus on­kaan omis­taa mo­nen­lai­sia ys­tä­viä. Mi­ten joku ih­mis­suh­de ke­hit­tyy ys­tä­vyy­dek­si? Jo­tain yh­des­sä ko­et­tua sii­hen tar­vi­taan. Se ko­ke­mus voi ol­la vai­ke­a­kin. Ys­tä­vys­ty­mi­nen voi ta­pah­tua pik­ku­hil­jaa tai no­pe­as­ti. Jois­ta­kin ys­tä­vis­tä voi­daan sa­noa: hän on sy­dä­nys­tä­vä­ni. Omil­la ys­tä­vyys­suh­teil­la­ni on kul­la­kin ta­ri­nan­sa.

Yk­si ys­tä­vyys­suh­de on mi­nua pu­hu­tel­lut, vaik­ka tois­ta ys­tä­vyk­sis­tä en kos­kaan ta­van­nut. äi­tim­me ja isäm­me kuo­le­mas­ta oli ku­lu­nut yli kak­si­kym­men­tä vuot­ta, kun sis­ko­ni löy­si mo­nen­lais­ten asi­a­pa­pe­rei­den jou­kos­ta erään kir­jeen. Oli se ai­ka­naan lu­et­tu, mut­ta sit­ten jää­nyt laa­tik­koon. Si­sa­rus­sar­jal­lem­me osoi­tet­tu kir­je oli tul­lut koh­ta äi­din ja isän pois­me­non jäl­keen. Sen oli kir­joit­ta­nut äi­din nuo­ruu­de­nys­tä­vä. Tuos­ta ys­tä­väs­tä meil­lä ei ol­lut muis­ti­ku­vaa, jo­ten päät­te­lim­me, et­tä äi­ti ja hä­nen Ai­li-ys­tä­vän­sä ei­vät juu­ri ol­leet ta­van­neet mo­niin vuo­si­kym­me­niin.

Ai­li-ys­tä­vä kir­joit­ti:

”Rak­kail­le Au­nen lap­sil­le. Lau­sun läm­pi­män osa­not­to­ni su­ruun­ne. Ym­mär­rän, et­tä te kai­paat­te äi­tiä, mut­ta jäl­leen­nä­ke­mi­sen toi­vo loh­dut­taa ja ilo sii­tä, et­tä hän on voit­ta­ja­na pe­ril­lä. Tun­sin äi­tin­ne nuo­ruu­des­ta as­ti. Muis­tan ne mo­net seu­rat, mitä Kiik­ka­lan pir­tis­sä pi­det­tiin. Seu­ro­ja oli har­vem­min kuin ny­ky­ään. Nuo­ret van­hain kans­sa rie­muit­si suu­res­ta ar­mos­ta. [--] äi­tin­ne pal­ve­li seu­ra­vie­raat. Siel­lä myös Yr­jö ”har­joit­te­li” pu­hu­maan. Minä py­hän­seu­tu­na kä­vin ko­to­na ja vä­lil­lä jäin Kiik­ka­laan yök­si, kun tu­lin kä­ve­le­mäl­lä Sii­ka­sal­men ta­lous­kou­lus­ta. Mat­ka oli pit­kä. Yh­des­sä ol­les­sa lau­let­tiin mel­kein yöt. Se oli juh­laa. Mie­li oli niin iloi­nen. Säi­ly­köön van­hem­pien muis­to kal­lii­na teil­lä lap­set.”

Kir­jees­tä huo­kui läm­min ys­tä­vyys. Olim­me äi­din kans­sa käy­neet hä­nen lap­suu­den mail­laan, ja äi­ti oli ker­to­nut meil­le lap­suu­des­taan ja nuo­ruu­des­taan. Muu­ta­mia va­lo­ku­vi­a­kin oli ole­mas­sa. Etee­ni piir­tyi­vät taas Kiik­ka­lan ke­dot ja koi­vik­ko. Nyt niis­sä ta­pah­tu­mis­sa oli li­säk­si äi­din nuo­ruu­de­nys­tä­vä­kin mu­ka­na. Kun tuon kir­jeen luim­me, to­te­sin heti: "Tai­dan tie­tää, ke­nel­tä olen etu­ni­me­ni saa­nut." Ha­lu­sin tu­tus­tua tar­kem­min tuon ys­tä­vän elä­mään.

Mo­nen pu­he­lin­soi­ton jäl­keen sain kuul­la Ai­lin elä­män­vai­heis­ta enem­män. Elä­mä oli kul­jet­ta­nut äi­din ja hä­nen ys­tä­vän­sä heti nuo­ruus­vuo­sien jäl­keen ai­van eri­lai­siin oloi­hin kau­as toi­sis­taan. Nyt ys­tä­vä oli jo on­nel­li­ses­ti pois­nuk­ku­nut. Sain omais­ten yh­teys­tie­to­ja, ja pää­tim­me sis­ko­ni kans­sa läh­teä ke­säl­lä tu­tus­tu­maan äi­din ys­tä­vän ko­ti­mai­se­miin. Sii­tä tu­li­kin mie­len­kiin­toi­nen mat­ka Poh­jois-Kar­ja­lan pik­ku­tei­tä ajel­len. Kesä oli kau­neim­mil­l­laan. Va­lo­ku­vis­ta sel­vi­si, kuka oli Ai­li-ys­tä­vä, ja Ai­lin omai­set­kin sai­vat meil­tä uu­sia ku­via ja tie­to­ja. Su­ku­ja ja su­ku­ni­miä tut­ki­taan pal­jon, mut­ta täl­lä ker­taa oli an­toi­saa tut­kia etu­ni­men mah­dol­lis­ta al­ku­pe­rää.

Eräs ys­tä­vis­tä­ni on nyt jo yli 30-vuo­ti­as ke­hi­tys­vam­mai­nen Eli­sa. Van­hem­pa­ni ys­tä­vys­tyi­vät Eli­san per­heen kans­sa hei­dän muu­tet­tua Ka­jaa­niin. Eli­san äi­ti muis­te­lee läm­möl­lä nii­tä kaik­kia tuo­ki­oi­ta, jot­ka ovat vir­kis­tä­neet mo­nen pie­nen lap­sen äi­din ar­kea. Hän ker­toi­lee: "Lap­set ih­met­te­li­vät, kun Au­ne-äi­dil­lä oli oma lim­sa­pul­lo mu­ka­na pii­ra­koi­ta lei­po­es­sa. Hän sa­noi, et­tä se on vain lei­pu­rin lim­saa."

Eli­san tun­sin vau­vas­ta as­ti. Hän op­pi hi­taas­ti pu­hu­maan. Ker­ran men­nes­sä­ni Eli­san ko­tiin liu­kas­te­lin jäi­sel­lä oven edus­tal­la ja ker­roin lip­su­nee­ni. Se sana oli Eli­sal­le uu­si mie­lui­nen sana, jon­ka hän heti op­pi. Sii­tä tuli mei­dän yh­tei­nen sa­nam­me, kuu­lu­mi­sem­me. Mo­nes­ti ta­va­tes­sam­me kuu­len iloi­sen nau­run hy­ri­nän ja sa­nat: "On­ko Ai­li lip­su­nut?"

En­tä ne nuo­ruu­de­nys­tä­vät, joi­den ajat­te­le­mi­nen­kin jo ryöp­säyt­tää muis­to­jen tul­van, hy­ker­ryt­tä­vän hy­vän olon ja hai­ke­an­kin mie­len. Joi­den­kin kans­sa ta­paam­me kas­vo­tus­ten. Tun­nen hei­dän las­ten­sa­kin elä­mää ja olen saa­nut lah­jak­si per­heis­tä kum­mi­lap­sia. Vaik­ka em­me oli­si pit­kään ai­kaan ta­van­neet ja vä­hem­män kuul­leet tois­tem­me elä­mäs­tä, ys­tä­vyys on ai­na tuo­re, kuin ei vä­lil­lä oli­si mi­tään vuo­sia. Ys­tä­vyys on niin säi­ly­vää. Sii­nä on sen kau­neus, sen sy­dän.

Vuo­si­kym­men­ten myö­tä elä­mä on kul­jet­ta­nut mo­nia pol­ku­ja. Nuo­ruu­de­nys­tä­vät asu­vat kau­ka­na. Sil­ti olen saa­nut lä­hel­le­ni uu­sia ys­tä­viä, joi­ta voin koh­da­ta ar­jes­sa. Mie­les­sä­ni saat­taa ol­la mo­nia huo­le­nai­hei­ta, kun ta­paam­me. Se on vain niin ih­meel­lis­tä, et­tei niis­tä tar­vit­se vält­tä­mät­tä pu­hu­a­kaan, kun ne jo kaik­ko­a­vat sii­nä ys­tä­vän lä­hel­lä. Mei­dän huo­lem­me ja ilo­nai­heem­me voi­vat ol­la eri­lai­sia. Nuor­ten seu­ras­sa mie­le­ni nuor­tuu, ja pie­net lap­set tuo­vat ai­van eri­tyis­tä va­loa ja iloa. Sii­nä­kin on elä­män suu­ri rik­kaus.

Ys­tä­vä kuun­te­lee ja ym­mär­tää. Luot­ta­mus ja us­kol­li­suus pi­tä­vät ys­tä­vyy­den koos­sa. Se, et­tä voin luot­taa toi­seen ja ys­tä­vä luot­taa mi­nuun. Voin ol­la ys­tä­vän kans­sa ai­van oma it­se­ni. Tär­kein­tä on se, et­tä ys­tä­vä kul­kee rin­nal­la us­kon tiel­lä. Ys­tä­vyyt­tä ei voi os­taa ei­kä myy­dä. Sii­hen ei voi pa­kot­taa. On su­rul­lis­ta ta­va­ta ih­mi­nen, joka ker­too, et­tei hä­nel­lä ole yh­tään ys­tä­vää. Moni et­sii luo­tet­ta­vaa ih­mis­tä, mut­ta löy­tää vain pin­nal­li­sia ih­mis­suh­tei­ta. Vaik­ka oi­kea ys­tä­vyys on lu­jaa ja säi­ly­vää, se on sa­mal­la hau­ras­ta ja sär­ky­vää, kuin ohut jää­rii­te jär­ven pin­nal­la tai jää­kuk­ka­set ik­ku­nas­sa. Sik­si sitä kan­nat­taa hoi­taa ja vaa­lia. Jos­kus sii­hen tar­vi­taan ai­kaa ja kär­si­väl­li­syyt­tä.