Odo­tan ra­kas­ta vie­ras­ta koh­ta saa­pu­vak­si. Pöy­tää kat­ta­es­sa­ni avaan lu­sik­ka­laa­ti­kon.

Yhä siel­lä on tal­les­sa mu­ka­na­ni kul­ke­nut kum­mi­lu­sik­ka­ni. Se on al­pak­kai­nen, kau­niin muo­toi­nen, ja sii­nä on ni­mi­kai­ver­rus. Se on to­del­la nii­tä muu­ta­mia har­vo­ja esi­nei­tä, jot­ka ovat vie­lä tal­les­sa var­hais­lap­suu­te­ni ajal­ta. Lu­sik­ka oli var­maan kaik­kein ar­vok­kain­ta, mitä saat­toi kum­mi­ty­töl­le lah­joit­taa. Mi­ten lie­nee ra­ha­kin löy­ty­nyt so­ta­vuo­sien jäl­keen sen os­ta­mi­seen? Vuo­si­kym­me­niin sil­lä en ole enää syö­nyt. Toi­si­naan olen sitä kiil­lot­ta­nut. Olen näh­nyt mo­nia ko­ris­te-esi­nei­tä, jot­ka on muo­toil­tu van­hois­ta ate­ri­mis­ta, mut­ta en ole raas­ki­nut lu­sik­kaa­ni muo­toil­la.

Aloin it­se syö­dä vuo­den ikäi­se­nä. En ol­lut vie­lä täyt­tä­nyt yh­tä vuot­ta, kun äi­ti läh­ti lai­tok­sel­le syn­nyt­tä­mään. äi­din siel­lä ol­les­sa en an­ta­nut ke­nen­kään syöt­tää mi­nua, ei kel­van­nut isä, iso­sis­ko, mum­mo ei­kä ko­din­hoi­ta­ja­kaan. Lu­si­koin it­se. Kun äi­ti tuli ko­tiin pik­ku­vel­jen kans­sa, hä­nen­kään ei tar­vin­nut tart­tua lu­sik­kaan mi­nua syöt­tääk­seen.

Tuo lu­sik­ka tuo mie­lee­ni var­hai­sia lap­suus­muis­to­ja. Kä­vim­me usein lä­hel­lä ole­vas­sa kum­mi­las­sa, jon­ka pi­ha­maal­la tuok­sui­vat ha­ju­her­neet ja ome­na­puut le­vit­te­li­vät ok­si­aan. Siel­lä mi­nua hel­li­tel­tiin. Per­heen isot po­jat hy­pit­te­li­vät il­maan ja leik­ki­vät kans­sa­ni. Muis­ti­ku­vis­sa­ni ovat nuo het­ket, pi­ha­pii­ri ja si­säl­tä­kin muis­tan jon­kin huo­neen. Kun kä­vin kum­mi­tä­ti­ä­ni kat­so­mas­sa hä­nen vii­mei­si­nä vuo­si­naan hoi­to­ko­dis­sa, vein kim­pun ha­ju­her­nei­tä. Hä­nel­le­kin tuli mie­leen se ko­ti­pi­ha Jy­väs­ky­läs­sä So­pu­ka­dul­la. Kum­mi­tä­din kä­det ojen­tui­vat rak­kaas­ti mi­nua ha­laa­maan. Muis­tot yh­dis­ti­vät kyy­ne­lei­hin as­ti.

Sitä en sen si­jaan it­se muis­ta, mi­ten her­kut­te­lin kum­mi­las­sa. Kun py­syin sei­so­mas­sa, mi­nul­la oli mo­nes­ti ta­pa­na ava­ta keit­ti­ös­sä lu­sik­ka­laa­tik­ko. Ei suin­kaan sik­si, et­tä oli­sin le­vi­tel­lyt siel­tä kaik­ki ta­va­rat lat­ti­al­le, vaan otin siel­tä yh­den lu­si­kan. Kat­soin kum­mi­tä­tiin ve­to­a­vas­ti ja pyy­sin:

– Poi­ta!

Sain lu­sik­kaan voi­ta, jota tyy­ty­väi­se­nä mus­sut­te­lin. Ei­pä tai­tai­si ny­ky­lap­sen suus­sa mais­tua hy­väl­tä voi­no­ka­re. Ei­kä suin­kaan lap­sel­le tai­det­tai­si an­taa pelk­kää eläin­kun­nan ras­vaa suun täy­del­tä – voi kau­his­tus.

Sa­moi­hin ai­koi­hin kun minä lu­si­koin omal­la lu­si­kal­la­ni, oli isol­la sis­kol­la­ni ai­van eri­lai­nen lu­sik­ka­ko­ke­mus. Lap­sil­le an­net­tiin kou­lus­sa päi­vit­täin an­nos ka­lan­mak­sa­öl­jyä. Se kat­sot­tiin tar­peel­li­sek­si so­ta­vuo­sien jäl­keen. Sil­loin tun­net­tiin ka­lan­mak­sa­öl­jyn mo­ni­puo­li­set ra­vin­to­ai­neet, joi­den mää­riä mo­net ny­kyi­sin­kin las­ke­vat. Opet­ta­ja ti­put­ti ka­lan­mak­sa­öl­jyä pul­los­ta alu­mii­ni­lu­sik­kaan, mut­ta kaik­ki sai­vat sa­mas­ta lu­si­kas­ta. Sis­kos­ta­ni lu­sik­ka oli niin epä­miel­lyt­tä­vän ma­kui­nen ja muu­ten­kin epä­miel­lyt­tä­vä, et­tä äi­ti siis­ti­nä ih­mi­se­nä an­toi hä­nel­le oman lu­si­kan kou­luun mu­kaan. Opet­ta­ja sal­li oman lu­si­kan käy­tön.

Keit­ti­ön ik­ku­nas­ta näen, et­tä pi­haan saa­puu ko­ti­a­vun au­to. Tun­nen ne van­huk­set, joi­den luo­na käy­dään sään­nöl­li­ses­ti. Vie­lä he syö­vät it­se, mut­ta tar­vit­se­vat ruu­an läm­mi­tyk­seen­kin toi­sen ih­mi­sen. Olen käy­nyt sel­lais­ten­kin van­hus­ten luo­na, joil­le on tar­vin­nut lu­si­kal­la syöt­tää vel­li. Hei­dän elä­män­sä on pa­lan­nut var­hai­seen lap­suu­teen. On tyy­dyt­tä­vä sii­hen, mitä hoi­ta­ja an­taa.

Lap­sen syöt­tä­mi­nen vaa­tii mo­nes­ti kär­si­väl­li­syyt­tä, luo­vuut­ta ja päät­tä­väi­syyt­tä. Vie­lä enem­män vaa­tii mie­les­tä­ni iäk­kään tai sai­raan syöt­tä­mi­nen. Sii­hen tar­vi­taan myös läm­min­tä hie­no­tun­tei­suut­ta, kun hau­ras­tu­nut ih­mi­nen on täy­sin tois­ten avun va­ras­sa.

Olen niis­sä ti­lan­teis­sa tun­te­nut kii­tol­li­suut­ta sii­tä­kin, et­tä saan va­li­ta it­se, mitä syön, ja omal­la kä­del­lä­ni nos­taa lu­si­kan suu­hu­ni.

Mo­nes­ti ke­ho­te­taan ot­ta­maan lu­sik­ka kau­nii­seen kä­teen. Sa­non­ta si­säl­tää pal­jon. Var­sin­kin tuo kau­nis käsi. Se­hän ei tar­koi­ta ul­ko­nä­öl­tään kau­nis­ta kät­tä, vaan kau­nis-sa­nal­la on ol­lut alun­pe­rin laa­ja mer­ki­tys.

Ajat­te­len, et­tä sa­non­ta en­nen kaik­kea tar­koit­taa tyy­ty­mis­tä, so­peu­tu­mis­ta uu­teen ti­lan­tee­seen, mut­ta myös vas­tuun ot­ta­mis­ta omas­ta teh­tä­väs­tä. Sii­nä lu­si­koi­mi­ses­sa on ai­mo an­nos päät­tä­väi­syyt­tä­kin. Sa­non­ta kuu­luu ny­kyi­sin usein ”kau­niis­ti kä­teen”.

Mo­nes­ti elä­män var­rel­la on tar­vin­nut ot­taa lu­sik­ka kau­nii­seen kä­teen. Ruo­ka on riit­tä­nyt. An­ne­tut teh­tä­vät ja vas­tuu ovat ol­leet yleen­sä mie­lui­sia, mut­ta on nii­tä jos­kus ol­lut työ­läs­tä­kin niel­lä.

Nyt pi­ha­maal­le pö­räh­tää toi­nen­kin au­to. Koh­ta tup­sah­taa oves­ta­ni tut­tu tu­li­ja uh­ku­en nuo­ruut­ta ja elä­män­voi­maa. Hän on juu­ri val­mis­tu­nut am­mat­tiin ja in­toa pur­su­ten aloit­ta­nut uu­sis­sa teh­tä­vis­sä. Kou­lu­maa­il­ma tuo­ree­na ja elä­vä­nä on jut­tu­tuo­ki­os­sam­me läs­nä. Tun­nen taas nuor­tu­va­ni.

Py­sy­köön lu­sik­ka kau­niis­ti tä­män rak­kaan vie­raa­ni kä­des­sä.