Se­la­tes­sa­ni kir­jaa en­sim­mäi­sen ker­ran kiin­ni­tän eri­tyi­ses­ti huo­mi­o­ta upei­siin va­lo­ku­viin. Ka­rut tun­tu­rit ja poh­joi­sen kuk­ka­lois­to te­ke­vät vai­ku­tuk­sen. Teks­ti tem­pai­see mu­kaan­sa 1800-lu­vun Lap­piin. Ei tien­nyt La­es­ta­dius elä­es­sään, kun pap­pi­lan pöy­dän ää­res­sä kir­joit­ti saar­no­ja kas­tel­len ky­nää mus­te­pul­los­sa, et­tä me 2000-lu­vul­la lu­em­me nii­tä pai­ne­tus­ta kir­jas­ta.

Sep­po Lohi ku­vaa elä­väs­ti La­es­ta­diuk­sen pol­kua opis­ke­lun kaut­ta pa­pin­vir­kaan sekä pap­pi­na ja he­rä­tyk­sen saar­naa­ja­na toi­mi­mis­ta. Sa­mal­la mu­ka­na kul­kee Lars Le­vin ar­ki per­hees­sä ja in­no­kas har­ras­tus kas­vien pa­ris­sa.

Mi­nua ilah­dut­ta­vat kir­jas­sa kar­tat, jois­ta voi seu­ra­ta ta­pah­tu­ma­paik­ko­ja. Ih­meen pit­kiä mat­ko­ja on Ruot­sin La­pis­sa kul­jet­tu jal­kai­sin­kin vain rep­pu se­läs­sä!

Per­he-elä­mää ku­vat­ta­es­sa teks­tis­tä vä­lit­tyy La­es­ta­diuk­sen kun­ni­oit­ta­va suh­tau­tu­mi­nen avi­o­vai­moon­sa Brita Kai­saan. Läm­min­tä ja lä­heis­tä avi­o­suh­det­ta ku­vas­ta­vat sa­nat, jot­ka Lars Levi kir­joit­ti Brita Kai­sal­le Tuk­hol­mas­ta, jos­sa hän oli sil­mä­sai­rau­ten­sa vuok­si:

”Hel­läs­ti ra­kas­tet­tu puo­li­so­ni. Niin kuin olen ra­kas­ta­nut si­nua elä­mäs­sä, niin ra­kas­tan si­nua kuo­le­maan as­ti….”

Brita Kai­san toi­men­ku­va pap­pi­lan emän­tä­nä ulot­tui pii­ko­jen ja ren­kien joh­ta­mi­ses­ta ta­lou­den­hoi­toon ja ai­na me­te­o­ro­lo­gi­siin ha­vain­toi­hin as­ti. Hän osa­si myös hyö­dyn­tää lää­ke­kas­ve­ja ja hoi­taa sai­rai­ta. Vie­raan­va­rai­se­na hän pal­ve­li niin ar­vo­val­tai­sia mat­kai­li­joi­ta kuin pi­tä­jän näl­käi­siä.

Kir­jas­sa on ker­rot­tu myös Lars Le­vin elä­män tär­kein ta­pah­tu­ma. Pie­nen Levi-po­jan kuo­le­ma ja oma sai­raus he­rät­ti­vät ajat­te­le­maan oman sie­lun ti­laa. Erääl­lä mat­kal­la Åse­leen Lars Levi koh­ta­si La­pin Ma­ri­an. La­es­ta­dius it­se ker­too:

”Täl­lä yk­sin­ker­tai­sel­la ty­töl­lä oli ar­mon­jär­jes­tyk­ses­sä ko­ke­muk­sia, joi­ta en kos­kaan en­nen ol­lut kuul­lut. [---] Ja vas­ta nyt minä näen tien, joka vie elä­mään.”

Tä­män jäl­keen La­es­ta­dius it­se ker­toi saar­no­jen­sa saa­neen kor­ke­am­man vä­rin. Hän oli löy­tä­nyt lam­mas­huo­neen, joka oli us­ko­vais­ten yh­tei­sö. Hän ar­vi­oi rait­tiu­saat­teen uu­del­leen. Kaa­re­su­van­nos­sa al­koi­vat hen­gel­li­set he­rä­tyk­set, jot­ka ai­heut­ti­vat myös vas­ta­rin­taa.

Var­sin mie­len­kiin­tois­ta on pu­jah­taa rans­ka­lai­sen tut­ki­mus­ret­ki­kun­nan mu­kaan, jo­hon La­es­ta­dius oli kut­sut­tu jä­se­nek­si kas­vi­tie­teel­li­sen ja saa­me­lais­vä­es­töä kos­ke­van asi­an­tun­te­muk­sen­sa vuok­si. Hä­nen teh­tä­vä­nään oli kir­joit­taa lap­pa­lais­ten his­to­ri­as­ta ja my­to­lo­gi­as­ta.

Yhä uu­del­leen kat­se­len lu­mo­a­via La­pin ku­via Erk­ki Ala­saa­re­lan, Veli Saa­ren ja Ari Nis­ka­lan kir­joit­ta­mis­sa kir­jan osi­ois­sa. La­es­ta­dius oli ai­ka­kau­ten­sa pa­ras tun­tu­ri­kas­vien asi­an­tun­ti­ja, luo­kit­te­lun ke­hit­tä­jä ja edel­lä­kä­vi­jä kas­vil­li­suu­den eko­lo­gis­ten te­ki­jöi­den ana­ly­soin­nis­sa. Hän kir­joit­ti muun mu­as­sa la­ti­nan­kie­li­sen te­ok­sen, joka myö­hem­min suo­men­net­tiin. Hä­nel­lä oli myös herk­kä käsi piir­tä­mään tar­kas­ti eri­lai­sia kas­ve­ja, jois­ta tä­hän kir­jaan on pai­net­tu tun­tu­ri­kur­jen­her­ne ja poh­jan­si­ni­val­vat­ti.

Vaik­ka La­es­ta­dius luo­kit­te­li kas­ve­ja ja niil­lä oli tar­kat la­ti­nan­kie­li­set ni­met, saar­nois­sa kas­veil­la oli omat ni­men­sä ja mer­ki­tyk­sen­sä. Oli ian­kaik­ki­suu­den ku­kat, ke­don­ku­kat, Jo­han­nek­sen ku­kat, Pie­ta­rin ku­kat ja pu­nai­set or­jan­tap­pu­ra­ruu­sut. Hän ker­toi kieh­to­via ta­ri­noi­ta luon­nos­ta ja La­pin ih­mis­ten elä­mäs­tä.

Lin­nut oli­vat myös mo­nis­sa saar­nois­sa ja Pos­til­lois­sa mu­ka­na. Kir­jas­sa on ot­tei­ta näis­tä kir­joi­tuk­sis­ta. Tun­ne­tuin lie­nee La­es­ta­diuk­sen läh­tö­saar­na Kaa­re­su­van­nos­sa:

”Jää­kää hy­väs­ti, kaik­ki ti­ai­set ja pääs­ky­sen­po­jat. [---] Jää­kää hy­väs­ti, te kaik­ki tal­vi­ti­ai­set ja ke­sä­pääs­kyt. Tai­vaal­li­nen Van­hin ruok­kii ajal­laan korp­pe­ja­kin, kun ne huu­ta­vat hän­tä.”

Ol­li Lo­hen toi­mit­ta­ma kir­ja on koot­tu niin mu­ka­vas­ti, et­tä sen voi lu­kea mo­nes­sa­kin jär­jes­tyk­ses­sä. Vä­hään lu­ke­mi­seen tot­tu­nut voi aloit­taa naut­ti­mal­la luon­to­ku­vis­ta. His­to­ri­as­ta kiin­nos­tu­nut voi lu­kea tark­kaan La­es­ta­diuk­sen elä­män­vai­hei­ta. Poh­ti­ja voi py­säh­tyä luo­ma­kun­nan sa­lai­suuk­sien edes­sä. Ja saat­taa­pa käy­dä lo­pul­ta niin, et­tä tu­lee lu­ke­neek­si koko kir­jan kan­nes­ta kan­teen.

Mi­nul­le kir­ja ava­si uu­sia ulot­tu­vuuk­sia La­es­ta­diuk­sen elä­mään. Jäin ih­met­te­le­mään Ju­ma­lan suur­ta joh­da­tus­ta ja tark­ko­ja suun­ni­tel­mia. Tun­tu­rin kai­puus­sa pää­sin po­lul­le ihas­te­le­maan La­pin luon­toa. Luu­len, et­tä tu­le­va­na ke­sä­nä si­ni­vi­o­le­tit Jo­han­nek­sen ku­kat heh­ku­vat mi­nul­le ai­van eri­tyi­sel­lä ta­val­la.