Heit­te­leh­din tie­to­tul­va­ve­den mu­ka­na, vain vä­lil­lä saan hau­kat­tua hap­pea. Kun aal­to­jen myl­ler­rys het­kek­si ta­soit­tuu, tu­lee pian uu­si ve­si­mas­sa, joka mei­naa tu­keh­dut­taa. Pää­la­el­la­ni on luuk­ku, joka on avat­tu, ja sii­tä sul­lo­taan täy­teen­kir­joi­tet­tu­ja pa­pe­ri­ark­ke­ja ja kirk­kai­ta ku­via suo­raan ai­voi­hi­ni.

Täl­lai­nen hen­keä hauk­ko­va olo mi­nul­la on usein.

Kun se­laan läpi yh­den leh­den (ja mi­ten mo­nia leh­tiä maa­il­mas­sa on­kaan!), vas­taan tu­lee val­ta­va mää­rä tär­kei­tä ot­si­koi­ta. Pe­rus­kou­lun uu­si ope­tus­suun­ni­tel­ma. Hal­li­tuk­sen toi­min­nan kään­teet. Ny­ky­ra­ken­ta­mi­sen laa­tu ja ra­ken­nus­ten si­säil­ma­on­gel­mat. Ruu­tu­ai­ka. Las­ten­suo­je­lun tila Suo­mes­sa. Me­rien muo­vi­lau­tat. Syy­ri­an lap­set. Maa­il­man so­ta­ti­lo­jen kes­kel­lä ka­dut peit­ty­vät ve­reen ja ruu­sui­hin, pom­mien nos­ta­ma pöly raa­pii las­ten sil­män­val­ku­ai­sia, ja näi­den ku­vien rin­nal­la Ins­tag­ram tul­vii val­ko­ta­sa­pai­no­kor­jail­tu­ja on­nel­li­suus­nä­ky­miä. Kai­kes­ta lu­ke­mas­ta­ni ja nä­ke­mäs­tä­ni voi­sin ol­la jo­ta­kin miel­tä, mut­ta nyt en jak­sa. Täs­sä on teil­le esi­merk­ki ih­mi­ses­tä, joka ei osaa ot­taa kan­taa sote-uu­dis­tuk­seen!

Olen kova mu­reh­ti­maan, ja ny­kyi­ses­sä uu­tis­tul­vas­sa se on ras­kas omi­nai­suus. Yleen­sä mu­reh­ti­mis­ta pi­de­tään­kin huo­no­na asi­a­na ja yri­te­tään tsem­pa­ta pir­tey­teen ja po­si­tii­vi­suu­teen. Kaik­ki meis­tä ei­vät ker­ta kaik­ki­aan ole höp­sö­jä has­sut­te­li­joi­ta; osa on syn­nyn­näi­ses­ti po­si­tii­vi­sem­min va­rau­tu­nut, osa ne­ga­tii­vi­sem­min. Syn­nyn­näi­siä omi­nai­suuk­sia ei aja­tus­ten voi­mal­la voi muut­taa, ai­na­kaan ko­vin no­pe­as­ti. Toki mu­reh­ti­mi­nen voi men­nä lii­al­li­suuk­siin niin, et­tä se vie ilol­ta ti­laa. Jos uu­ti­set ai­heut­ta­vat ah­dis­tus­ta, nii­den seu­raa­mis­ta on hyvä ra­ja­ta. Tai jos syn­kät aja­tuk­set pi­tä­vät ot­tees­saan, on hyvä ha­kea apua.

Pi­dän kyl­lä tie­dos­ta, tyk­kään ana­ly­soi­da ja poh­tia, mut­ta ra­jan­sa kai­kel­la. Luu­len, et­tä moni muu­kin kuor­mit­tuu sa­man­lai­sis­ta asi­ois­ta. Kos­kaan en­nen ai­vom­me ei­vät ole ol­leet tie­to­tul­van kans­sa niin yli­kuor­mi­te­tus­sa ti­las­sa kuin ny­kyi­sin. No­pe­as­ti kul­ke­va tie­to, some-maa­il­man jat­ku­va kuva- ja vies­ti­vir­ta ja vai­keus ra­ja­ta tie­to­työ­tä ovat stres­si­te­ki­jöi­tä, joi­den kans­sa ai­vom­me ei­vät ole ai­kai­sem­pi­na vuo­si­sa­toi­na jou­tu­neet elä­mään.

Kun tul­va-aal­to vii­mein heit­tää mi­nut ran­nal­le, sul­jen leh­det ja uu­tis­si­vus­tot. Kes­ki­tyn ai­van muu­hun. Aja­tus­ten myl­ler­ryk­seen tar­vit­sen toi­sen­lais­ta myl­ler­rys­tä ja kä­sil­lä te­ke­mis­tä. Teen ruo­kaa, lei­von tai neu­lon. Val­mis­tan hi­taas­ti sa­laat­tia: vii­ni­ry­pä­le hal­ki, toi­nen hal­ki, kol­mas hal­ki, nel­jäs hal­ki… Tuo­re­kurk­ku en­sin pit­kit­täin hal­ki, sit­ten poi­kit­tain, pit­kit­täin ja poi­kit­tain, pit­kit­täin ja poi­kit­tain… Kun pil­kon kurk­kua, en mie­ti poh­jois­ko­re­a­lai­sia van­ke­ja. Se kuu­los­taa it­sek­kääl­tä, mut­ta on eh­kä pai­kal­laan. En mi­ten­kään pys­ty aut­ta­maan van­ke­ja, mut­ta voin kui­ten­kin huo­leh­tia sii­tä, et­tä lap­se­ni saa­vat ajal­laan ruo­kaa. Se on nyt mi­nun teh­tä­vä­ni.

Yk­si on­nel­li­nen le­po­het­ki tie­to­tul­vas­ta ovat Su­vi­seu­rat. Sil­loin olen ai­van tyy­ty­väi­se­nä lä­hes täy­del­li­ses­sä uu­tis­pi­men­nos­sa. Ai­ka ku­luu olen­nai­seen: tu­tun ää­ni­mai­se­man ja tär­ke­än sa­no­man kuun­te­le­mi­seen, har­vi­nais­laa­tuis­ten ih­mis­ten ta­paa­mi­seen, ruo­ka­poh­din­toi­hin (liha- vai lo­hi­keit­toa tä­nään), sää­ti­lan seu­raa­mi­seen. Siel­lä en jak­sa kes­kit­tyä lu­ke­maan leh­tiä, ja net­ti toi­mii yleen­sä niin hi­taas­ti, et­tei sitä viit­si odot­taa. Su­vi­seu­rat ovat täy­sin oma, iha­na ke­sä­to­del­li­suu­ten­sa. Maa­il­mal­la voi ta­pah­tua vaik­ka mitä suu­ria, mut­ta minä en tie­dä niis­tä mi­tään, ja se ei hait­taa.

On­nek­si nyt on ke­vät ja ul­koil­ma! Jout­se­net. Si­nen­si­ni­nen tai­vas. Kir­peä tuu­li, joka vain ke­väi­sin kul­kee täl­lä ta­val­la aa­vo­jen yli. Ja sit­ten: pie­net pul­le­at kuk­ka­vau­vo­jen nyr­kit, jot­ka nos­ta­vat it­se­ään mul­las­ta ylös­päin. Olen kä­vel­lyt kuk­ka­penk­ki­ni vie­rus­taa ja ter­veh­ti­nyt kuk­ka­ys­tä­vi­ä­ni pit­käs­tä ai­kaa. Pois ovat hal­la ja mar­ras­kuu, nyt al­kaa taas kas­vun ai­ka! Ovat­ko ke­vää­seen syn­ty­vät ih­mis­vau­vat­kin on­nel­li­sim­pia, vaa­le­an­vih­re­ään kas­vuun saa­pu­vat? Kaik­ki vau­vat syn­ty­vät kuin ke­vät – pik­ku­nyr­kit elä­mäl­le avau­tu­en.

Ke­vät ke­vään jäl­keen haa­vei­len van­has­ta puu­tar­has­ta, jos­sa oli­si kes­tä­viä pe­ren­no­ja, sam­ma­loi­tu­nut­ta ruo­hoa, suu­ria ki­vi­laat­to­ja, pal­jon pen­sai­ta… Vie­lä sitä ei mi­nul­la ole, sil­lä van­han puu­tar­han te­ke­mi­ses­sä aut­taa vain ai­ka, jota ei ole riit­tä­väs­ti ku­lu­nut täs­sä mei­dän pi­hal­lam­me. Toi­set kaa­pi­vat sam­ma­loi­tu­nut­ta ruo­hoa pois, mut­ta mi­nus­ta se on iha­naa! Sii­nä on van­ho­jen kir­jo­jen tun­nel­maa, kuin oli­sin mu­ka­na met­sien val­kei­den var­jo­jen häi­läh­te­lys­sä tai kul­ki­sin mui­nai­seen lin­naan joh­ta­val­la po­lul­la. Ai­na uu­den ke­vään tul­les­sa teen jo­ta­kin pi­hal­la­ni: is­tu­tan uu­sia kuk­kia tai pen­sai­ta, siir­te­len vä­hän ki­viä, kul­jes­ke­len ja haa­vei­len.

Mi­nun ei tar­vit­se lu­kea yh­tään tut­ki­mus­ta tai ana­lyy­sia puu­tar­han­hoi­don hy­vää te­ke­vis­tä vai­ku­tuk­sis­ta. Tie­dän sen kai­ken heti, kun upo­tan sor­me­ni mul­taan ja an­nan aja­tus­te­ni vih­doin le­vä­tä.