On aa­mu, lap­si on läh­dös­sä kou­luun. Etei­ses­sä hän vie­lä tuu­mii hi­taas­ti: ”Mi­tä­hän ne mi­nus­ta sa­noo?” Mitä sii­hen vas­tai­si? En­sim­mäi­se­nä aa­mu­kii­rees­sä tu­lee mie­leen, et­tä läh­de­hän nyt vaan reip­paas­ti, älä vä­li­tä, ei siel­lä ku­kaan sano mi­tään. Siel­lä on sata las­ta, jois­ta jo­kai­nen miet­tii omaa koh­taan­sa, ei­vät ne vält­tä­mät­tä si­nua en­sim­mäi­se­nä huo­maa. Mut­ta sit­ten hok­saan, et­tä lap­si on ai­van olen­nai­sen ää­rel­lä. Tuo­ta sa­maa ky­sy­mys­tä ai­kui­se­na­kin miet­tii usein: mi­tä­hän ne mi­nus­ta sa­noo?

Näh­dyk­si tu­le­mi­sen tar­ve on ih­mi­sen pe­rus­tar­ve; se, et­tä kat­so­taan hy­väk­sy­vin sil­min. Vaik­ka oli­si pit­kä tai pät­kä, lai­ha tai pul­lea, vi­no­ham­pai­nen tai suo­ra­ham­pai­nen, si­lo­pos­ki­nen tai fin­ni­nen, kan­kea tai not­kea, juok­se­va tai on­tu­va, hil­jai­nen tai pu­he­li­as, ujo tai roh­kea, hy­myi­le­vä tai va­ka­vail­mei­nen, uu­sin vaat­tein tai vii­me­vuo­tis­ten pu­ki­nei­den kans­sa kul­ke­va. Ai­na on si­säl­lä sama aja­tus: huo­mat­kaa mi­nut, huo­mat­kaa nä­tis­ti. Ja jos ih­mi­ses­sä on jo­kin pääl­le­päin nä­ky­vä särö, sil­loin var­sin­kin hy­väk­sy­vän kat­seen toi­ve on suu­ri. Sy­väl­lä pii­los­sa ole­vat sä­röt us­kal­taa pal­jas­taa vas­ta lä­hei­ses­sä ys­tä­vyys- tai pa­ri­suh­tees­sa, jos­sa voi ol­la var­ma myö­tä­tun­toi­ses­ta ja ym­mär­tä­väi­ses­tä vas­taa­no­tos­ta.

Vä­lil­lä saan it­se­ni kiin­ni aja­tuk­ses­ta, et­tä on­pas tuos­sa är­syt­tä­vä ih­mi­nen. Eri­lai­set ta­vat tai vaik­ka pu­hu­mi­sen tyy­li voi riit­tää sii­hen, et­tä ve­täy­dyn kau­em­mak­si ja lak­kaan ym­mär­tä­mäs­tä. Hy­väk­si vas­ta­lääk­keek­si olen on­nek­si huo­man­nut sen, et­tä mie­tin jo­kai­sen koh­dal­la: sa­mat tar­peet ja toi­veet, sa­mat tar­peet ja toi­veet… Se tuo ih­mi­siä lä­hem­mäk­si, eri­lai­si­a­kin, ja nii­tä, joi­ta on aluk­si eh­kä vai­kea koh­da­ta. Ou­to tai vie­ras ei tun­nu noi­den aja­tus­ten jäl­keen niin vie­raal­ta. Sa­maa al­ku­pe­rää me olem­me, Luo­jan piir­tä­mät, elä­män eri ta­voin kol­hi­mat. Toi­si­naan nä­kee hy­my­jä, jot­ka ovat lai­men­neet, kas­vo­ja, jot­ka ovat ko­vet­tu­neet. Sil­loin ajat­te­len, et­tä kol­hu­ja on tul­lut tois­tu­vas­ti; tar­peet ja toi­veet ovat jää­neet huo­maa­mat­ta ja täyt­ty­mät­tä. On kat­sot­tu lii­an mon­ta ker­taa ohi.

Nöy­ryy­tyk­set ko­vet­ta­vat, ku­ten psy­ki­at­ri­an eri­kois­lää­kä­ri Ju­ha­ni Mat­ti­la kir­joit­taa tuo­rees­sa te­ok­ses­saan Nöy­ryy­tys: ”Ih­mi­sen tun­ne omas­ta it­ses­tään haa­lis­tuu, jos hän ko­kee, et­tei­vät toi­set vä­li­tä hä­nes­tä. Se tar­koit­taa kir­jai­mel­li­ses­ti pel­koa, et­tä toi­set ei­vät ha­lua ol­la vä­leis­sä hä­nen kans­saan. Hän voi ko­kea muut­tu­van­sa niin vä­rit­tö­mäk­si ja olon­sa niin ha­ta­rak­si ja epä­to­del­li­sek­si, et­tei hän tun­ne ole­van­sa edes kun­nol­la ole­mas­sa­kaan." Mat­ti­lan mu­kaan kipu ja kär­si­mys ei­vät ai­na ja­los­ta: "Psyyk­ki­nen iho vain pak­su­nee ja me­net­tää tun­to­herk­kyyt­tään. Aluk­si ko­vet­tu­mi­nen on ohi­me­ne­vä re­ak­tio, mut­ta lo­pul­ta nöy­ryy­tyk­set saa­vat na­han park­kiin­tu­maan py­sy­väs­ti, niin et­tei tun­ne piik­ke­jä. Herk­kyys ei enää no­los­tu­ta, kun voi sa­noa yl­pey­del­lä, et­tä ’ei tun­nu mis­sään’. Pit­kän pääl­le vai­ku­tuk­set me­ne­vät sy­vem­mäl­le, kun koko tun­ne-elä­mä jäh­met­tyy ja it­se­tun­to lak­kaa re­a­goi­mas­ta. Ih­mi­nen er­kaan­tuu tun­te­vas­ta it­ses­tään, kos­ka se on tuot­ta­nut ki­pua.”

Mat­ti­la myös muis­tut­taa: ”Jo­kai­nen ih­mi­nen tar­vit­see ole­mas­sa­o­lol­leen jat­ku­vas­ti tu­kea, vaik­ka hän ei tie­dos­tai­si sitä.” Hy­väk­sy­vän kat­seen kai­puu al­kaa lap­suu­des­ta ja jat­kuu läpi elä­män. Nyt mi­nul­la van­hem­pa­na on eri­tyi­se­nä teh­tä­vä­nä va­lut­taa las­te­ni yl­le si­li­tyk­siä ja hoi­vaa­via kat­sei­ta. Vain hy­väk­sy­vän ja ar­vos­ta­van kat­seen al­la lap­sen – ja mei­dän ai­kuis­ten­kin – ää­ri­vii­vat piir­ty­vät ko­ko­naan nä­ky­viin.