Is­tun pöy­dän ää­res­sä. Ruo­ka hau­tuu uu­nis­sa. Ul­ko­na sa­taa. ”Ei nyt ole yh­tään kesä”, on pik­ku­kou­lu­lai­nen to­den­nut aa­mul­la sää­ti­lan näh­des­sään.

Yk­si lap­sis­ta pe­laa tie­to­ko­neel­la. Noi­den pe­lien vuok­si tääl­lä on ah­ke­ria ko­ti­työ­ras­tien ke­rää­jiä, kos­ka ras­tien mää­räl­lä on suo­ra yh­teys pe­li­vuo­roi­hin. Uu­si ko­ti­työ­lis­ta uu­sin teh­tä­vin luo­tiin ke­sä­lo­man alus­sa, jot­ta pal­kin­to­jen eteen muis­te­taan vä­hän pin­nis­tel­lä.

Pie­nim­mät ra­ken­ta­vat le­goil­la. Pa­li­kat ka­lah­te­le­vat vai­me­as­ti niin kuin le­got ovat kaik­ki­na ai­koi­na ka­lah­del­leet. Toi­nen leik­ki­jä hy­räi­lee Jou­lu­puu on ra­ken­net­tu, kai huo­maa­mat­taan. Eh­kä hä­nel­lä on sa­man­lai­nen ta­jun­nan­vir­ta­het­ki kuin mi­nul­la, mut­ten tie­dä hä­nen aja­tuk­si­aan. Sit­ten hy­räi­ly lop­puu ja hän pyy­tää­kin jo apua, et­tä sai­si ohu­et le­go­pa­lat ir­ti alus­tas­ta. Nap­sau­tan ne pois vuo­sien tuo­mal­la ko­ke­muk­sel­la. Täs­sä olen hyvä – le­go­jen ir­rot­te­lus­sa.

Kui­vaus­rum­pu hu­ri­see. Se on hy­vin rau­hoit­ta­va ää­ni. Sa­mal­la se ker­too, et­tä ar­ki on hal­lus­sa täl­tä osin: pyy­kit kyl­lä kui­vu­vat, vaik­ka ul­ko­na sa­taa­kin ei­kä sin­ne voi nyt vie­dä mi­tään. Sa­maan ai­kaan le­go­ra­ken­ta­jien ää­ni nou­see: he ei­vät voi leik­kiä met­riä lä­hem­pä­nä toi­si­aan. Kuun­te­len vie­lä ja aa­vis­te­len het­keä, jol­loin pi­tää puut­tua ti­lan­tee­seen. ”Okei”, toi­nen sa­noo sit­ten huo­kais­ten, luo­vut­ta­neel­la ää­nel­lä. Sopu löy­ty­nee ja pa­li­kat ka­lah­te­le­vat taas. Alan jo mie­les­sä­ni val­mis­tau­tua sii­hen, et­tä mi­nun on koh­ta pe­rus­tel­ta­va pe­li­vuo­ro­lai­sel­le ruo­ka-ai­ka.

Ke­sä­lo­ma­ni on juu­ri nyt hy­vin ta­val­lis­ta, täs­sä ei ole mi­tään eri­tyis­tä. Ke­vät­to­dis­tus­ten ja val­mis­tu­jais­juh­lien ai­kaan kaik­ki oli vas­ta avau­tu­mas­sa ja ke­sä­toi­veet edes­sä­päin. Mi­kään ar­ki­nen ei yl­lä nii­hin va­lon het­kiin, kun lap­set juok­se­vat hon­te­loil­la var­sa­ja­loil­laan ke­sään hil­je­ne­vän kou­lun­sa pi­hal­la. Valo tu­lee hei­dän ta­kaan­sa, ki­mal­taa hiuk­sis­sa ja piir­tää kul­ta­heh­kui­sen vii­van il­man ja hei­dän ihon­sa vä­liin. Lap­si on kuk­ka: jo­kin herk­kä ja hy­vin kau­nis. Va­na­mo tai kis­san­kel­lo, va­loa vas­ten kuul­ta­va, hen­to ja kes­tä­vä yh­tä ai­kaa. Var­si on kui­ten­kin ohut, tuu­lis­sa tait­tu­va ja hel­lää kos­ke­tus­ta tar­vit­se­va.

Ai­na ke­sän alus­sa ajat­te­len, et­tä au­rin­ko pais­taa koko ajan ja minä pais­tan tuon tuos­ta let­tu­ja, me­lo­nin ma­kea mehu va­luu las­ten sor­mis­ta, pi­o­ni­ni kuk­ki­vat lois­ta­vin ku­kin, kaik­ki on kir­kas­ta ja vä­ri­käs­tä. Sa­mal­la kui­ten­kin tie­dän, et­tä ai­na tu­lee myös rank­ka­sa­tei­ta, maa on mus­taa mul­tais­ta mös­söä, pyyk­ki­kaap­pi pur­sui­lee, me­ne­tän her­mo­ni asun­to­vau­nus­sa, kun var­sa­jal­kais­ten las­ten pol­vet osu­vat pöy­tään ja kah­vit kaa­tu­vat soh­val­le. Kaik­ki ar­ki­nen on ole­mas­sa, vaik­ka on kesä.

Eh­kä tämä ta­val­li­nen on lo­pul­ta ai­van hy­vää. Kun olen sai­ras, kai­paan sitä, et­tä voi­sin ta­val­li­ses­ti nous­ta sän­gys­tä ja syö­dä aa­mu­pa­laa, as­tua ta­val­li­ses­ti ulos oves­ta ja ais­tia siel­lä ole­van ke­sän. Jos on maan­nut esi­mer­kik­si kam­mot­ta­van vat­sa­tau­din kou­ris­sa muu­ta­man päi­vän, ar­vos­taa ta­val­lis­ta elä­mää. Olen aja­tel­lut, et­tä sen vuok­si kai meil­le­kin ker­ran vuo­des­sa se tau­ti tu­lee: jot­ta ter­veh­ty­mi­sen jäl­keen osai­si ol­la iloi­nen sii­tä, et­tä voi ha­kea pos­tin laa­ti­kos­ta, käy­dä kä­ve­ly­len­kil­lä, ri­pus­taa taas pyyk­ke­jä na­rul­le kui­vu­maan. Ja ke­hos­sa on noi­hin yk­sin­ker­tai­siin töi­hin tar­vit­ta­va voi­ma. Va­ka­vam­pia sai­rauk­sia en täs­sä koh­das­sa edes pys­ty ajat­te­le­maan – nii­den­kin kes­kel­lä var­maan kai­paa sitä ai­van ta­val­lis­ta ar­kea.

Ke­sä­lo­ma on reis­su­suun­ni­tel­mia, ajet­ta­via ki­lo­met­re­jä au­ton edes­sä, hu­vi­puis­to­ja, vie­rai­ta mai­ta, man­si­koi­ta ja uu­sia jää­te­lö­ma­ku­ja. Ke­sä­lo­ma on ve­si­sa­det­ta, ar­ki­ruo­kaa, pyy­kin­pe­sua, nii­tyl­lä huo­ju­via kuk­kia, joi­ta voi tait­taa keit­ti­ön pöy­däl­le mal­jak­koon. Näi­tä ar­ki­sia päi­viä voi seu­ra­ta kuin va­lon kul­kua mai­se­mas­sa: mi­ten au­rin­ko hi­taas­ti liik­kuu ra­dal­laan, va­lai­see vuo­rol­laan etu­pi­han, si­vu­pi­han, ta­ka­pi­han, mil­tä ruo­hon­vih­reä näyt­tää suo­ras­sa paah­tees­sa, mil­tä var­jon puo­lel­la. Näis­tä päi­vis­tä muo­dos­tuu hi­das, yk­sin­ker­tai­nen pi­a­no­kap­pa­le. Verk­kai­nen ja aa­vis­tuk­sen tyl­sä me­lo­dia, mut­ta sil­ti ta­vat­to­man kau­nis – ei­kä se me­ne­tä ten­ho­aan mo­nien kuun­te­lu­ker­to­jen jäl­keen­kään.