Kun is­tun keit­ti­ön pöy­dän ää­res­sä, olen tyy­ty­väi­nen elä­mää­ni. Syk­syi­si­nä päi­vi­nä kynt­ti­lä saat­taa pa­laa pöy­däl­lä aa­mus­ta il­taan, kun hä­mä­rä hii­pii koko ajan lä­hem­mäk­si. Ar­ki on ol­lut nyt ai­ka ta­val­lis­ta: töi­tä voi­mien mu­kaan, ker­ho­ja, har­ras­tuk­sia, ko­kouk­sia, kaup­pa­reis­su­ja. Pul­lan lei­von­taa, jos sil­tä on tun­tu­nut, sii­vous­ta ah­ke­ram­min tai lais­kem­min – syk­sy­hä­mä­räs­sä on­nek­si nä­kee huo­nom­min pö­lyn ker­ty­mi­sen.

Tä­hän as­ti nämä poh­din­ta­ni ovat ai­van tyy­ty­väi­siä ja rau­hal­li­sia. Mut­ta sit­ten mie­lee­ni luis­kah­taa aja­tus sii­tä, mi­ten muut ovat nä­kö­jään taas ol­leet Pa­rii­sis­sa, New Yor­kis­sa tai Thai­maas­sa syk­syä pa­os­sa, joku on opis­kel­lut li­sä­tut­kin­non, joku on saa­nut hie­non työ­pai­kan, joku on taas ra­ken­ta­nut uu­den ko­din kä­den­kään­tees­sä, joku aloit­ta­nut jon­kin mo­der­nin har­ras­tuk­sen. Kii­ree­tön ja ta­pah­tu­ma­köy­hä elä­mä­ni ei tun­nu­kaan enää mil­tään, ko­ti­kin on niin ruma. Is­tun yhä pöy­dän ää­res­sä, pö­ly­pal­lot kier­te­le­vät il­ma­vir­ran mu­ka­na nur­kis­sa – mi­ten sitä pö­lyä on­kin niin pal­jon. Mie­tin, lei­poi­sin­ko pul­laa, mut­ta se tun­tuu sää­lit­tä­väl­tä aja­tuk­sel­ta sa­maan ai­kaan, kun joku on New Yor­kis­sa. ”Mi­ten me ei kos­kaan men­nä ul­ko­mail­le”, osaa lap­si­kin ky­syä juu­ri so­pi­vas­ti kuin miet­tee­ni ar­va­ten.

Omaa ti­lan­net­ta on vä­lil­lä vai­kea hy­väk­syä. Mik­si meil­lä on täl­lai­nen elä­mä ja muil­la tuol­lai­nen, pal­jon pa­rem­man nä­köi­nen? Tie­dän, et­tä hen­ki­set voi­ma­va­ra­ni ei­vät ole maan par­haat ja se ra­joit­taa esi­mer­kik­si jak­sa­mis­ta­ni ja osal­lis­tu­mis­ta­ni hy­vin pal­jon. Kah­den ai­kui­sen täy­si­ai­kai­nen työs­sä käy­mi­nen ei sovi mei­dän per­heel­le, kos­ka sil­lä voi­si ol­la lii­an ras­kaat seu­rauk­set. Kun jak­sa­mis­ta ei ole, se tar­koit­taa tie­tyis­tä asi­ois­ta luo­pu­mis­ta. Kii­re ei enää juu­ri­kaan kuu­lu sa­na­va­ras­too­ni (pait­si aa­mui­sin, kun ho­pu­tan lap­sia kou­luun, kun kou­lun al­ka­mi­seen on vii­si mi­nuut­tia ja ul­ko­vaat­teet ovat vie­lä nau­la­kos­sa). Jos mi­nul­la on kii­re, kaik­ki me­nee var­mas­ti pi­lal­le, en tun­nis­ta it­se­ä­ni, pa­niik­ki val­taa mie­len ja pa­lau­tu­mi­seen me­nee ai­kaa.

Kun ei ole voi­mia teh­dä vaa­ti­via töi­tä, se tar­koit­taa myös tie­tyn­lai­ses­ta ta­lou­del­li­ses­ta pär­jää­mi­ses­tä luo­pu­mis­ta; raha me­net­tää mer­ki­tys­tään. Lo­pul­ta ih­mi­nen sel­vi­ää kui­ten­kin ai­ka vä­häl­lä, jos pe­ru­sa­si­at ovat ole­mas­sa. Kun shop­pai­lu ei edes ole mah­dol­li­nen har­ras­tus, se nos­taa mie­leen uu­sia ku­vi­oi­ta: mi­hin tätä kaik­kea ta­va­raa tar­vi­taan, on­ko kaik­ki os­ta­mi­nen ai­na vält­tä­mä­tön­tä. Han­ka­lin­ta on se, et­tä mie­len syn­kät ku­vi­ot ei­vät näy pääl­le­päin ja nii­tä on hy­vin vai­kea sa­noit­taa; syn­kim­mäl­lä pu­to­a­mi­sen het­kel­lä ei ole ke­tään mu­ka­na, ja sitä tun­net­ta on toi­si­naan mah­do­ton ku­va­ta sa­nal­li­ses­ti.

Vii­me ai­koi­na ih­mis­ten kans­sa ju­tel­les­sa­ni olen to­den­nut, et­tä mie­len ki­pua ja vai­kei­ta elä­män­koh­ta­loi­ta on pal­jon. Ne ei­vät vain lä­hes­kään ai­na näy muil­le mi­ten­kään; yk­si­näis­ten kuor­mat ovat ras­kai­ta. Sik­si vä­lil­lä kau­his­tun, kun luen leh­tiä. ”Yh­teis­kun­tam­me ar­vos­taa ra­haa, röyh­keyt­tä, nuo­ruut­ta ja epä­kyp­sää käy­tös­tä. Van­ho­jen ih­mis­ten syr­jin­tä ja lai­min­lyö­mi­nen hy­väk­sy­tään.” (HS 20.9.2018.) Jut­tu kä­sit­te­li sitä, mi­ten van­ho­jen ih­mis­ten kun­ni­oit­ta­mi­sel­la on ai­na ol­lut vai­ku­tus yh­tei­sön me­nes­ty­mi­sel­le, mut­ta ny­ky­e­lä­mäs­sä tämä on unoh­tu­nut.

Toi­ses­sa ju­tus­sa taas ker­ro­taan seu­raa­vaa: "Koen, et­tä yli­suo­rit­ta­mi­nen on täs­sä ajas­sa voi­mak­kaas­ti esil­lä." "Työ­e­lä­mäs­sä ko­ros­tuu te­hok­kuu­den ee­tos." "Yli­suo­rit­ta­mi­sel­la ei ra­ken­ne­ta pa­rem­paa ja in­hi­mil­li­sem­pää yh­teis­kun­taa." "Pi­kem­min­kin se joh­taa jul­maan maa­il­maan, jos­sa hei­kot pu­to­a­vat ja vah­vat pär­jää­vät." (Eve­lii­na Nie­mi­nen HS:n ju­tus­sa Pak­ko ol­la pa­rem­pi 4.10.2018.) Tu­lee tun­ne, et­tä täl­lai­ses­sa yh­teis­kun­nas­sa ei ole ti­laa heik­kou­del­le ja van­huu­den tai sai­rau­den tuo­mal­le kär­si­myk­sel­le ja hau­rau­del­le. Kaik­kien voi­mat ei­vät rii­tä vauh­dik­kaa­seen pors­kut­ta­mi­seen mui­den mu­ka­na, ei­kä sel­lai­ses­ta toi­min­nas­ta mie­les­tä­ni pi­dä­kään teh­dä me­nes­tyk­sen tai on­nis­tu­mi­sen mit­ta­ria.

On­nek­si vä­lil­lä voin lu­kea myös ai­van toi­sen­lai­sia aja­tuk­sia. Ker­ran huo­ma­sin leh­den teks­ta­ri­pals­tal­ta (jos­sa yleen­sä kes­kus­tel­laan koi­ran­ka­kois­ta ja vaa­lien lä­hes­ty­es­sä po­li­tiik­ko­jen te­ke­mi­sis­tä ja te­ke­mät­tä jät­tä­mi­sis­tä) täl­lai­sen hel­men: ”So­si­aa­li­työ on hau­rai­den hen­ki­löi­den ih­mi­syy­den ja elä­män suo­je­lua.” Tämä aja­tus ihas­tut­ti aa­mu­ni ja saa sy­dä­me­ni vä­ri­se­mään kau­neu­del­laan. Hau­ras on kau­nis sana. Hau­ras ih­mi­nen. Nii­tä me lo­pul­ta olem­me.

Kii­tol­li­suus voi lä­vis­tää aja­tuk­set yl­lät­tä­vis­sä ti­lan­teis­sa, esi­mer­kik­si sil­loin, kun jou­tuu luo­pu­maan jos­ta­kin lä­him­mäi­ses­tään. Lop­pu­ke­säs­tä olim­me kau­niis­sa hau­ta­jai­sis­sa. Siel­lä ajat­te­lin, et­tä ih­mi­nen tar­vit­see vä­lil­lä täl­lais­ta: muis­tu­tus­ta pe­rim­mäis­ten ky­sy­mys­ten ole­mas­sa­o­los­ta ja omas­ta kuo­le­vai­suu­des­ta ja sii­nä sa­mal­la sii­tä, et­tä su­run kans­sa ol­laan pal­jai­na tois­ten vie­rel­lä, mut­ta mui­den ih­mis­ten lä­hei­syys loh­dut­taa. Koin, et­tä ul­koi­sel­la me­nes­tyk­sel­lä tai kii­rei­sel­lä elä­män­ta­val­la ei lop­pu­jen lo­puk­si ole yh­tään mi­tään mer­ki­tys­tä.

Vä­lil­lä mi­nus­sa kul­kee ke­vyt hen­käys, jon­ka ai­ka­na olo on le­vol­li­nen: mi­nun elä­mä­ni, se on täl­lai­nen. Sen ke­vey­den ai­ka­na kaik­ki on hel­pom­paa; oman it­sen ja koko elä­män kan­ta­mi­nen. Elä­män lah­jan muis­ta­mi­nen tuo kii­tol­li­suu­den tun­teen. Kirk­kaa­na syk­sy­aa­mu­na ve­dän kir­pe­ää il­maa si­sää­ni ja tun­nen hy­vin voi­mak­kaas­ti: tä­män­kin päi­vän sain.