Vä­sy­mys va­lui mi­nuun hi­taas­ti: viik­ko ker­ral­laan, kuu­kau­si ker­ral­laan, vuo­si ker­ral­laan. Lo­pul­ta ta­val­li­nen elä­mä tun­tui pel­käl­tä vaa­ti­muk­sel­ta, aa­mus­ta as­ti, ei­kä yö tuo­nut hel­po­tus­ta.

Kaik­ki voi­mat lop­pui­vat: ei jak­sa­nut teh­dä työ­tä, ei huo­leh­tia ko­dis­ta, ei ta­va­ta ih­mi­siä, ei pu­hua juu­ri­kaan. Mo­net asi­at oli­vat kie­tou­tu­neet yh­teen niin, et­tä ti­lan­ne oli lo­pul­ta tämä ja ah­dis­tus val­lit­se­vin tun­ne. Se on tun­teis­ta ras­kaim­pia kes­tää.

Ras­kain­ta oli öi­sin, kun val­voin yk­sin mui­den nuk­ku­es­sa. Aja­tuk­set lauk­ka­si­vat omaa ah­das­ta ym­py­rään­sä ei­vät­kä pääs­tä­neet un­ta saa­pu­maan. Va­loon ja aa­muun oli pit­kä mat­ka, muu talo hen­git­ti rau­hal­lis­ta nuk­ku­van hen­gi­tys­tä.

Ker­ran kul­jin tal­vis­ta tie­tä va­lais­tun kir­kon ohi ja tun­sin hy­vin vah­vas­ti sa­nat: ”Tul­kaa kaik­ki te työn ja kuor­mien uu­vut­ta­mat. Minä an­nan teil­le le­von.” Vie­lä­kin tuo het­ki tu­lee mie­leen, kun me­nen tu­tun kir­kon ohi. Olen is­tu­nut ju­ma­lan­pal­ve­luk­sis­sa yk­sin pen­kin pääs­sä, pyl­vään vie­res­sä, tur­vas­sa. Olen le­vän­nyt ur­ku­jen ma­ta­las­sa soin­nis­sa ja an­ta­nut iki­van­ho­jen vir­sien loh­dut­taa. Vir­sien kir­joit­ta­jat ovat elä­neet sa­mo­ja ah­dis­tuk­sia läpi kuin minä nyt; ih­mi­sen osa on vä­lil­lä ol­la täl­lai­nen, kaik­ki­na ai­koi­na.

Ku­ris­ta­van ala­ku­lon het­ki­nä olen tun­te­nut en­ke­lien kos­ke­tuk­sia. Pak­kas­päi­vä­nä oven ta­ka­na sei­soi ys­tä­vä vas­ta­lei­vot­tu­jen pul­lien kans­sa. Eräs tuli ruo­ka-ai­kaan piz­zan kans­sa ky­lään. Mi­nul­ta on pyy­det­ty apua teh­tä­viin, jois­sa olen saa­nut käyt­tää mi­nul­le rak­kaim­pia tai­to­ja. Omien vah­vuuk­sien käyt­tä­mi­nen on tuo­nut olon, et­tä jo­ta­kin osaa­mis­ta on vie­lä jäl­jel­lä. Las­te­ni päi­vä­ko­din hen­ki­lö­kun­ta on ha­lan­nut; eh­kä he ovat ais­ti­neet, et­tä tämä ih­mi­nen py­syy ai­no­as­taan ha­lauk­sen avul­la koos­sa. Lä­hei­sin ih­mi­nen on vie­rel­lä­ni läm­pi­mä­nä muu­ri­na, jos­sa ei on­nek­si ole mur­tu­mia.

Ilo on löy­ty­nyt pie­nis­tä, ohi­kii­tä­vis­tä het­kis­tä. Tänä ke­vää­nä mi­nun oli mah­dol­lis­ta si­lit­tää joka aa­mu las­te­ni uni­sia pos­kia en­nen kuin he läh­ti­vät kou­lu­tiel­le. Luin kir­jois­ta yk­sin­ker­tai­sia lau­sei­ta: ”Pit­kän stres­si­jak­son ai­ka­na tar­vit­see yk­si­no­loa, jot­ta voi pa­lau­tua kuor­mi­tuk­ses­ta. - - - Her­kän ih­mi­sen ole­mus ot­taa hel­pos­ti vai­kut­tei­ta ym­pä­ris­tös­tään. Hä­nen mi­nuu­ten­sa ra­jat ovat yleen­sä ohu­em­mat ja huo­koi­sem­mat kuin vä­hem­män her­kil­lä ih­mi­sil­lä. Ym­pä­ris­tö, tun­nel­ma ja mui­den ih­mis­ten sa­no­mi­set ja te­ke­mi­set vai­kut­ta­vat hä­neen ta­val­lis­ta voi­mak­kaam­min ja sen vuok­si on­kin ope­tel­ta­va kei­no­ja piir­tää ra­jat it­sen­sä ja ym­pä­ris­tön vä­lil­le.” (Heli Heis­ka­nen, Herk­kyy­den voi­ma)

Luon­to on loh­dut­ta­nut, ai­na vaan. Tal­vel­la kul­jin huur­teis­ten pui­den al­la. Puut oli­vat elä­viä, to­del­li­sia ja niin pa­kah­dut­ta­van kau­nii­ta huur­re­a­suis­saan, et­tä ah­dis­tuk­se­ni lien­tyi hie­man. Kirk­kaas­sa pak­ka­sil­las­sa kaik­ki tun­tui ää­ret­tö­mäl­tä kui­ten­kin: et­tä minä saan ko­kea tä­män het­ken, ja minä elän.

Ny­ky­ai­ka­na on vai­kea ol­la vä­sy­nyt. Eläm­me ku­vien ym­pä­röi­mä­nä, ja niis­sä ku­vis­sa sel­fie-hy­myt ovat le­vei­tä, ko­dit kau­nii­ta, las­ten­juh­lis­sa uu­den­lai­set ka­kun­pääl­li­set, ener­gi­set kyyk­ky- ja lan­ku­tus­haas­teet me­neil­lään. Vä­sy­mys, ah­dis­tus ja sie­tä­mät­tö­män vai­ke­at tun­teet ei­vät sovi näi­hin ku­viin. Ny­ky­e­lä­mä pyö­rii niin vin­haa vauh­tia, et­tä jo­kai­sen vaat­teen ja aat­teen pe­rään ei voi läh­teä. On löy­det­tä­vä it­sel­le so­pi­va vauh­ti, ja jos­kus se löy­tyy vas­ta täy­del­li­sen py­säh­ty­mi­sen jäl­keen.

Sa­nat au­ke­a­vat hi­taas­ti kuin arat, har­vi­nai­set ku­kat. On hel­pom­pi kir­joit­taa kuin pu­hua. Kir­joit­ta­mal­la jä­sen­nän ta­pah­tu­mia, alan näh­dä mer­ki­tyk­sen kaa­ria, sa­noi­tan sy­vim­mät olo­ni. Tai­ta­van am­mat­ti­lai­sen kor­vil­le ker­ron myös, ja hä­nen oi­val­ta­vat ky­sy­myk­sen­sä löy­tä­vät reit­te­jä, joil­le en yk­sin oli­si osan­nut kään­tyä.

Lo­pul­ta ajat­te­len, et­tä uu­pu­mus on it­se asi­as­sa kau­nis sana: mon­ta rau­hal­lis­ta u-kir­jain­ta, le­von ja unen ai­ka.

Tämä teks­ti si­säl­tää pal­jon minä-ker­ron­taa. Se on vä­sy­mi­sen yk­si piir­re: kat­se on vain it­ses­sä ja aja­tuk­set jää­vät hel­pos­ti ju­miin ah­taa­seen ke­hään. Tois­ten ih­mis­ten ta­paa­mi­nen kan­nat­taa ai­na; tun­tuu, et­tä ar­kis­ten kes­kus­te­lu­jen myö­tä omat aja­tuk­set vaih­tu­vat ja täy­den­ty­vät eri­lai­sil­la nä­kö­kul­mil­la elä­mäs­tä – kun vain jak­saa läh­teä ko­toa. Kesä on tä­hän on­nek­si hyvä ai­ka. Voi näh­dä pal­jon ys­tä­viä, jot­ka tal­vi­pi­me­än ai­kaan ovat ol­leet kau­ka­na. Koh­da­taan, ha­la­taan; sa­nat au­ke­a­vat taas kuin ku­kat.