Ku­rot­te­len ja kur­kin reu­nan yli. Näen tääl­tä kyl­lä: iloi­sia, su­rul­li­sia, kii­rei­siä, verk­kai­sia, hil­jai­sia, ää­nek­käi­tä, vi­hai­sia ih­mi­siä. Kuu­len eri­lai­sia aja­tuk­sia. Mut­ta on vai­kea pääs­tä tääl­tä pois. Kup­la­ni reu­nat ovat lä­pi­nä­ky­vät, kuin jo­ta­kin ve­ny­vää ja muo­vis­ta ma­te­ri­aa­lia, joka me­nee han­ka­las­ti puh­ki.

Luu­len, et­tä näi­tä kup­lia on ol­lut ai­na. Ih­mi­set ovat ol­leet kal­tais­ten­sa kans­sa: ole­mi­nen on mää­räy­ty­nyt esi­mer­kik­si asuin­paik­ko­jen ja am­mat­tien mu­kaan. Ny­kyi­sin kup­lia on pal­jon, va­el­lam­me oi­ke­as­sa kup­la­me­res­sä. Huo­ma­sin tä­män, kun eräs hen­ki­lö ei tien­nyt ih­mis­tä, jon­ka olen aja­tel­lut kaik­kien suo­ma­lais­ten tun­te­van. Tuo asia sy­sä­si mie­le­ni liik­keel­le: mei­dän elä­män­pii­rim­me ovat tosi eri­lai­set, kiin­nos­tuk­sen koh­teet ovat eri­lai­set, sa­mat asi­at ei­vät ole meil­le tär­kei­tä.

Elä­mäm­me ta­pah­tuu koko ajan enem­män so­si­aa­li­ses­sa me­di­as­sa, jos­sa ra­jat piir­ty­vät te­rä­vi­nä. Mi­nul­le tuo­te­taan ja tar­jo­taan juu­ri mi­nul­le so­pi­vaa tie­toa. Tie­dän sen, mitä ha­lu­an tie­tää. Pur­jeh­din eteen­päin omas­sa kup­las­sa­ni, ja mo­lem­mil­la puo­lil­la­ni lei­ju­vat muut kup­lat, joi­hin en muis­ta kään­tää kat­set­ta­ni. Kup­lien asu­kit ra­jau­tu­vat yhä enem­män toi­sis­taan esi­mer­kik­si aja­tus­ten, maa­il­man­kat­so­muk­sen, va­ral­li­suu­den, ruo­ka­miel­ty­mys­ten, kult­tuu­rin seu­raa­mi­sen tai vaa­te­maun mu­kaan.

Vä­lil­lä on hel­pot­ta­vaa kun voi kul­kea omaa reit­ti­ään omien miel­ty­mys­ten ja kiin­nos­tus­ten pe­räs­sä, ah­mia elä­mää, naut­tia kai­kes­ta iha­nas­ta mitä on ole­mas­sa! Vä­lil­lä se on pe­lot­ta­vaa, kun tun­tuu, et­tä vie­raan­num­me toi­sis­tam­me. Ih­mi­nen on kui­ten­kin ai­na osa isom­paa yh­tei­söä, vaik­ka yk­si­löl­li­syys ny­kyi­sin ko­ros­tuu. Mi­nun pää­ni si­säl­lä as­ka­roi­vat omat aja­tuk­se­ni, jol­la­kin muul­la jot­kut muut, ja ne ei­vät vält­tä­mät­tä koh­taa. Jos aja­tus­ka­sat vain kas­va­vat ja eriy­ty­vät, saa­tam­me kul­kea kau­ak­si­kin tois­tem­me to­del­li­suuk­sis­ta. Ajat­te­len, et­tä täy­del­li­ses­ti em­me voi tois­ten kup­lien asuk­kai­ta ym­mär­tää, kos­ka elä­män­ta­ri­nam­me ovat niin eri­lai­sia. Mut­ta se on­nis­tuu pa­rem­min, jos meis­sä on suo­peu­den pe­ri­aa­te, et­tä ys­tä­väl­li­ses­ti ja par­hain päin aja­tel­len lä­hes­tym­me toi­sia.

Kup­la­ni reu­nat al­ka­vat vah­vis­tua, jos jään yk­sin ko­ti­soh­val­le is­tu­maan. Mie­lel­lä­ni oli­sin laa­ja-alai­ses­ti ajat­te­le­va, mut­ta huo­maan kyl­lä, et­tä miet­tee­ni ra­jau­tu­vat usein hy­vin ka­peil­le rei­teil­le. Ai­na ei on­nek­si tar­vit­se läh­teä ko­vin­kaan kau­ak­si aja­tuk­sia avar­ta­maan. ”Pää­si­äi­se­nä tu­lee se ava­ruu­sa­se­ma alas”, mie­he­ni to­te­si taan­noin. En tien­nyt, mis­tä hän pu­hui. ”Sii­tä­hän on ol­lut uu­ti­sis­sa vaik­ka kuin­ka.” Niin­pä niin, seu­raam­me eri asi­oi­ta, kos­ka olem­me kiin­nos­tu­nei­ta niin eri­lai­sis­ta asi­ois­ta.

Ih­mis­ten kans­sa jut­te­le­mi­nen ke­hit­tää kes­kus­te­lu- ja pe­rus­te­lu­tai­to­ja. ”Jo mo­nen­lais­ten ih­mis­ten läs­nä­o­lo tai jon­kin asi­an kuu­le­mi­nen ul­koi­ses­ti eri­lai­sen ih­mi­sen suus­ta te­rä­vöit­tää ajat­te­lua. Kun ih­mi­set esi­mer­kik­si pe­rus­te­le­vat nä­ke­myk­si­ään, he val­mis­tau­tu­vat pa­rem­min, kun tie­tä­vät toi­sen osa­puo­len edus­ta­van eri po­liit­tis­ta suun­taa”, kir­joit­taa toi­mit­ta­ja An­na Tom­mo­la (HS 22.3.2018). Sama asia näyt­tää eri­lai­sel­ta, kun sitä kat­soo toi­ses­ta nä­kö­kul­mas­ta. Mikä nä­kö­kul­ma on oi­kea?

Het­kit­täin mi­nuun las­keu­tuu hel­lyys, jon­ka läpi kat­son kaik­kea. To­me­rin, tai­ta­vin ja täy­del­li­sin­kin ih­mi­nen va­pi­see jos­kus ul­ko­kuo­ren­sa al­la. Ja se kuo­ren te­ke­mi­nen – vaa­te­aat­teet, ah­ke­ruus, kii­rei­se­nä ole­mi­nen – voi lo­pul­ta ol­la sitä, et­tä sil­lä voi hal­li­ta epä­var­muut­ta, joka meil­lä kai­kil­la on elä­män­ta­ri­nam­me edes­sä. Elä­män, joka kai­kis­ta suun­ni­tel­mis­tam­me huo­li­mat­ta ete­nee toi­si­naan ai­van eri suun­taan kuin toi­vom­me, suu­rem­man kä­si­kir­joit­ta­jan oh­jauk­ses­sa. Lii­an pak­su­ra­jai­set kup­lat ja kuo­ret vie­roit­ta­vat mei­tä toi­sis­tam­me, mikä on su­rul­lis­ta. Sil­lä lo­pul­ta on niin, ku­ten Ani Kel­lo­mä­ki kir­joit­taa Kos­teus­vau­ri­oi­ta-kir­jas­saan: ”Mo­nes­ti pää­sem­me lä­him­mäs mui­ta haa­vo­jem­me kaut­ta. Jo­ten­kin hau­ras ja sa­mal­la kou­riin­tun­tu­va ih­mi­syys on myös jol­lain lail­la kau­nis­ta.”