Pap­pa­ni kuo­li tois­sa syk­sy­nä. Van­han ih­mi­sen kuo­le­ma on hai­kea asia; aja­tuk­sen ta­sol­la se on help­po ym­mär­tää, mut­ta lo­pul­li­nen ero rii­pai­see sil­ti ai­na. Me em­me ole jou­tu­neet luo­pu­maan nuo­ris­ta ih­mi­sis­tä, joi­den elä­män­lan­ka kat­ke­aa sil­loin, kun las­ten as­ke­leet ym­pä­ril­lä ovat jou­tui­sat ja elä­mä ko­hi­see kai­kin ta­voin. Me em­me ole jou­tu­neet luo­pu­maan vau­va­nu­puis­ta, joi­den kuk­ka ei kos­kaan avau­du lap­suu­den ku­kois­tuk­seen as­ti. Joku jou­tuu luo­pu­maan sil­loin­kin, ja ne erot ovat vai­kein­ta kes­tää.

Pa­pan toi­sek­si vii­mei­sel­tä jou­lul­ta muis­tan, mi­ten säi­käh­din hä­nen ohe­ne­via har­ti­oi­taan. Hän oli ai­na ol­lut ris­ki työ­mies: kuin män­ty, va­kaa ja suo­ra suo­ma­lai­nen puu. Yh­täk­kiä har­ti­an­seu­tu fla­nel­li­pai­dan al­la oli­kin ka­ven­tu­nut, luut ko­hol­la kan­kaan al­la. Tuli sit­ten vii­mei­nen syk­sy, ja pap­pa kaa­tui kuin suu­ri puu, kun myrs­ky is­ki sy­dä­meen. Su­rin, et­tei hän näh­nyt enää nii­tä syys­mai­se­mia: vii­mei­siä kul­lan­hoh­toi­sia hei­niä, jout­sen­ten len­toa – syk­syn ja kai­pauk­sen kau­nii­ta lin­tu­ja. Mut­ta ne oli­vat mei­dän aja­tuk­si­am­me ja mei­dän su­ru­am­me: kuol­lut ei enää tun­ne tai kai­paa mi­tään. Kaik­ki mer­ki­tyk­set lak­kaa­vat.

Kun pap­pa kuo­li, vai­ke­ni­vat myös mo­net van­hat ta­ri­nat 1930-lu­vul­ta täl­le vuo­si­tu­han­nel­le, vai­pui tut­tu as­kel­lus ko­din käy­tä­väl­lä. Iäk­kään ih­mi­sen kuo­le­ma pois­taa su­vun his­to­ri­an muis­tis­ta ko­ko­nai­sia vuo­si­kym­me­niä pois. Vie­lä saan sil­mie­ni eteen ku­vi­tel­tua pa­pan hah­mon mum­mo­lan huo­nei­siin kul­ke­maan, mut­ta mi­ten kau­an sel­lai­set mie­li­ku­vat säi­ly­vät, kun en saa niil­le enää to­del­li­suu­des­sa vah­vis­tus­ta.

Par­haim­mil­laan lap­sen ja iso­van­hem­man suh­de on lem­peä ja läm­min, sil­lä sii­nä ei ole jän­nit­tei­tä, joi­ta lap­sen ja van­hem­man vä­lil­lä saat­taa ol­la. Rak­kaus ku­rot­tuu su­ku­pol­ves­ta toi­seen. Van­ha ih­mi­nen opet­taa elä­mään täs­sä het­kes­sä. Ei ole vä­liä maa­il­man ta­pah­tu­mil­la, kat­ke­a­mat­to­mal­la uu­tis­vir­ral­la kai­kis­ta maan ää­ris­tä as­ti. Tär­ke­ää on se, et­tä olem­me sa­mas­sa huo­nees­sa, kuun­te­lem­me, pu­hum­me vain hie­man, sil­lä kuun­te­lu on tär­kein­tä van­ho­jen luo­na.

Luo­pu­mi­sen aja­tuk­set tu­li­vat mie­lee­ni, kun ta­pa­sin ke­säl­lä toi­sen mum­mu­ni, yli 90-vuo­ti­aan. As­kel oli ly­hen­ty­nyt vii­me­ker­tai­ses­ta, muis­ti ei yl­tä­nyt enää ko­vin kau­ak­si. Has­su, ra­kas mum­mu: hän pak­ka­si ky­läs­sä yh­den kah­vi­mu­kin yö­pöy­däl­tä kä­si­lauk­kuun­sa ja ky­se­li ky­se­le­mäs­tä pääs­ty­ään: ”On­ko ne lääk­keet mu­ka­na? Joko minä otin lääk­keet?” vaik­ka oli nie­lais­sut ne juu­ri kym­me­nen mi­nuut­tia ai­em­min. Hän is­tui ja seu­ra­si, kuin­ka puhe huo­nees­sa aal­toi­li hä­nen ohit­seen, mo­net ker­to­muk­set täs­tä elä­mäs­tä, su­vi­seu­rois­ta, ta­val­li­sis­ta päi­vis­tä.

Mum­mu ei enää kes­kus­te­luun eh­ti­nyt tart­tua, vaik­ka vie­lä pari vuot­ta sit­ten hä­nel­lä oli pal­jon asi­aa. Pi­hal­la läh­ties­sään hän vil­kut­ti verk­kai­ses­ti hy­myil­len: ”Käy­kää, jos ohi ajat­te!” Pie­ni ih­mi­nen, vuo­si­kym­men­ten pai­no ke­hos­saan, van­ha nai­nen ja pik­ku­tyt­tö yh­tä ai­kaa. Kirk­kaat, hil­jai­set ve­det ovat teh­neet pe­sää si­säl­le­ni. Kaik­ki men­nei­den ta­paa­mis­ten het­ket välk­kyi­vät kal­li­sar­voi­si­na mie­les­sä­ni. Muis­ti­sai­raan koh­dal­la luo­pu­mi­nen al­kaa, kun tut­tu ih­mi­nen li­puu kau­em­mak­si. Pi­däm­me yhä hä­nes­tä kiin­ni ja hän meis­tä, mut­ta ote ir­tau­tuu hil­jal­leen ja hän er­ka­nee omaan maa­il­maan­sa, jos­sa unoh­dus on al­ka­nut.

Ai­ka kul­kee ohit­sem­me ja lä­vit­sem­me, vuo­det ja vuo­si­kym­me­net vaih­tu­vat. Olem­me omal­la pai­kal­lam­me su­ku­pol­vien ket­jus­sa. Ket­jun edel­li­set osat ku­tou­tu­vat hie­non­hie­noi­na säi­kei­nä omiim­me. Kun en­nal­ta mää­rät­ty ai­ka on täy­si, on pääs­tet­tä­vä lo­pul­li­ses­ti ir­ti. Ei ole hä­tää, kun läh­ti­jän sie­lus­sa on rau­ha.

Jää­hy­väi­set on ta­vat­to­man kau­nis il­mai­su. Jää hy­väs­ti. Jä­täm­me si­nut kai­ken hy­vän ym­pä­röi­mäk­si.