Join hi­tain hör­pyin kah­via. Isom­mat lap­set oli­vat ul­ko­na pos­ket pu­nai­sek­si kip­ris­tä­väs­sä pak­ka­ses­sa, mies vie­lä töis­sä. Kuo­pus is­tui vie­res­sä­ni ja olin lei­kan­nut hä­nel­le kle­men­tii­nin­pa­lo­ja syö­tä­väk­si. Hän söi yh­den he­del­män ja ha­lu­si toi­sen. Pil­koin sen­kin. En tien­nyt, tu­li­si­ko sii­tä ihot­tu­maa tai ma­han vään­tei­tä, mut­ta jou­lun ras­kai­den ruo­kien kes­kel­lä tun­tui oi­kein so­pi­val­ta an­taa ke­vei­tä he­del­miä.

Olin juu­ri pais­ta­nut lo­hen, ja en­sim­mäis­tä ker­taa – jou­lu­aat­to­na – tut­tu lo­hi­pais­tos epä­on­nis­tui. Se pais­tui rau­hak­seen ja ajat­te­lin, et­tä ol­koon vie­lä het­ken. Sit­ten pi­ti­kin pu­kea ul­koi­li­joi­ta, et­siä kau­lu­rei­ta ja ki­ris­tää luis­ti­met. Kriit­ti­set het­ket ku­lui­vat, ja ka­lan kuor­ru­tus muut­tui mus­tak­si. Ajat­te­lin, et­tä lai­tan mie­hel­le töi­hin ku­van, et­tä va­li­tet­ta­vas­ti jou­lu­a­te­ri­al­la ei ole hy­vää ka­laa, kos­ka olen pi­lan­nut sen. En on­nek­si lait­ta­nut ku­vaa, vaan raa­pu­tin tum­maa pin­taa pois ja mais­toin. Kala oli­kin ihan hy­vää.

Sit­ten kat­soin pöy­tää. Sii­nä oli mus­tan­har­maa pel­la­va­lii­na. Sa­mal­la muis­tin, et­tä iso jou­lu­lii­na oli si­lit­tä­mät­tä. Tun­tui mah­dot­to­man työ­lääl­tä aja­tuk­sel­ta läh­teä pen­ko­maan sitä vaa­te­huo­nees­ta ja le­vit­tää vie­lä si­li­tys­hom­mat esil­le, kun lä­hes kaik­ki ta­val­li­ses­ta ar­jes­ta ker­to­vat asi­at oli nyt jou­luk­si pii­lo­tet­tu pois. Voi­si­ko jou­lu­a­te­ri­al­la ol­la vain ka­pea lii­na kes­kel­lä pöy­tää? Tai voi­si­ko ol­la ren­nos­ti si­lit­tä­mä­tön lii­na? Her­mos­tu­mi­nen mei­na­si jo hii­piä, kun muis­tin, et­tä jois­sa­kin ta­lois­sa si­li­te­tään jo en­nen jou­lua mo­nek­si päi­väk­si lii­nat val­miik­si.

Sil­loin tuli jou­lu­het­ki.

Ra­di­os­sa or­kes­te­ri soit­ti lau­lua On han­get kor­ke­at nie­tok­set. Kat­soin ik­ku­naan. Näin val­koi­sen lu­men, jon­ka väri al­koi tait­tua si­ni­seen il­ta­päi­vän ede­tes­sä.

Juu­ri nyt on jou­lu, minä ajat­te­lin, kai­ken tä­män kes­kel­lä.

Jos­ta­kin syys­tä tuo pe­rin­tei­nen lau­lu te­kee jou­luo­lon, ja ni­me­no­maan soi­tet­tu­na, ei yk­sin­lau­lu­na. Se ei ole lem­pi­lau­lu­ni; Kau­neim­mis­sa Jou­lu­lau­luis­sa en odo­ta, et­tä lau­let­tai­siin On han­get kor­ke­at nie­tok­set. Mut­ta kun jou­set soit­ta­vat ja jou­lu­aa­ton hä­mä­rä las­keu­tuu ja on lun­ta ja täh­tiä, sii­hen se so­pii ja te­kee het­ken täy­del­li­sek­si.

Sa­mal­la ajat­te­lin, et­tä tämä oli mi­nun jou­lu­het­ke­ni. Se oli hie­man su­ru­mie­li­nen aja­tus. Jou­lu­na ko­ros­te­taan yh­des­sä­o­loa ja per­heyh­teyt­tä, mut­ta lo­pul­ta jo­kai­nen kui­ten­kin ko­kee suu­ret het­ken­sä yk­sin. Jos ky­syn lap­sil­ta, mit­kä oli­vat hei­dän jou­lu­het­ken­sä, jo­kai­sel­la on oman­sa, oma vah­va ko­ke­muk­sen­sa.

Myö­hem­min si­li­tin suu­ren lii­nan, ja ku­lui kym­me­nen mi­nuut­tia, kun kuo­pus oli ta­pu­tel­lut sii­hen jo­ta­kin tah­mais­ta. Lap­set kier­si­vät olo­huo­ne-keit­tiö-ym­py­rää ja oli­vat sil­lä ta­val­la le­vot­to­mia niin kuin lap­set kaut­ta his­to­ri­an jou­lu­aat­to­na ovat ol­leet, esi­mer­kik­si Ast­rid Lindg­re­nin kir­jois­sa. Vä­lil­lä olin hy­vin äkeä ja sa­noin, et­tä en­si vuon­na ei tule yh­tään lah­jaa, jos tuo ei nyt lopu. Ja koh­ta läh­tee yk­si lah­ja, jos et nyt rau­hoi­tu.

Lo­pul­ta lah­jat an­net­tiin, ja tyt­tö kil­jah­te­li hal­ti­oi­tu­nee­na jo­kai­sen koh­dal­la, niin iha­nia ne oli­vat! Nuk­ku­maan me­ne­vil­tä ky­syin: ”Oli­ko kiva jou­lu­aat­to?”, ja sain vas­tauk­sek­si ujo­ja, hie­man uni­sia hy­my­jä, jot­ka verk­kai­ses­ti le­vi­si­vät kas­vo­jen yli, kun mie­leen muis­tui, mitä kaik­kea tä­nään ta­pah­tui­kaan.

Myö­hään il­lal­la se­la­sin kuo­puk­sen uut­ta ru­no­kir­jaa. Mo­nen teks­tin koh­dal­la lii­ku­tuin, mut­ta eni­ten tä­män van­hem­mas­ta ja lap­ses­ta ker­to­van Juk­ka It­ko­sen ru­non koh­dal­la:

”Sinä kul­jet sitä tie­tä,

minä kul­jen tätä.

Si­nua en kos­kaan

mie­les­tä­ni jätä.

– – –

Olet pie­ni, mut­ta kas­vat,

minä pie­ne­nen.

Niin käy täs­sä maa­il­mas­sa,

ym­mär­rän­hän sen.

– – –

On­pa teh­tä­vä­si tääl­lä

vaik­ka min­kä­lai­nen,

tee se puh­tain mie­lin.

Ole ko­ko­nai­nen.”

Jou­lu­yön hil­jai­suu­des­sa nie­les­ke­lin yk­sin kyy­ne­lei­tä­ni; en su­rus­ta kui­ten­kaan. Kynt­ti­lät ja jou­lu­kuu­si lois­ti­vat huo­nee­seen lem­pe­ää va­loa.

Tä­män muu­ta­man vuo­den ta­kai­sen jou­lu­het­ke­ni muis­te­lun myö­tä toi­von kai­kil­le rau­hal­lis­ta jou­lua. Tämä on vii­mei­nen blo­gi­teks­ti­ni. Läm­min kii­tos kai­kis­ta kes­kus­te­luis­ta, joi­ta olen kir­joi­tus­te­ni myö­tä saa­nut käy­dä kans­san­ne!