Kir­joit­ta­mi­sen ilo­ni al­koi 6-vuo­ti­aa­na, kun sain pu­na­kan­ti­sen muis­ti­kir­jan. Sen si­vuil­le raa­pus­tin juu­ri lu­ke­maan op­pi­neen tai­doil­la­ni pie­niä ker­to­muk­sia ja päi­vä­kir­ja­tyyp­pis­tä ker­ron­taa. Sen jäl­keen on tul­lut mo­nia mui­ta­kin vih­ko­ja, mut­ta tuo pu­na­kan­ti­nen on jää­nyt eri­tyi­ses­ti mie­lee­ni. Olen tyy­ty­väi­nen, et­tä jou­duin kir­joit­ta­maan kä­sin; van­hois­ta vih­kois­ta voin seu­ra­ta myös kas­va­mis­ta­ni. Kak­kos­luok­ka­lai­se­na kir­joi­tin täs­mäl­li­ses­ti, jo­kai­nen kir­jain tö­röt­ti vii­voil­la juu­ri omal­la pai­kal­laan. Kol­mas­luok­ka­lai­se­na tein y-kir­jai­mis­ta eri­tyi­sen pul­lei­ta, ja kun olin 12-vuo­ti­as, näyt­ti ole­van muo­tia ta­voi­tel­la kä­si­a­laan tie­tyn­lais­ta len­nok­kuut­ta.

11-vuo­ti­aa­na kir­joi­tin pit­kän ker­to­muk­sen. Se si­joit­tui Lon­too­seen ja ker­toi ve­nä­läi­ses­tä sä­vel­tä­jäs­tä ja hä­nen tut­ta­va­per­hees­tään. On­nek­si vas­ta myö­hem­min kuu­lin kir­joit­ta­mi­soh­jeen, et­tä kan­nat­taa kir­joit­taa asi­ois­ta, jois­ta tie­tää. En ole kos­kaan käy­nyt Lon­toos­sa en­kä lii­oin tun­ne ve­nä­läis­ten sä­vel­tä­jien sie­lun­mai­se­maa. (Kun nyt luen tuo­ta ker­to­mus­ta­ni, voin tun­nis­taa sii­tä aja­tuk­sia, joi­ta tuos­sa iäs­sä poh­din. Kir­joit­ta­es­sa­ni en vie­lä ym­mär­tä­nyt, et­tä omas­ta it­ses­tä­ni­kin lon­too­lai­sis­sa mai­se­mis­sa kir­joi­tin.)

Kir­joit­ta­mi­nen te­kee hy­vää meil­le kai­kil­le. Se sel­vi­ää no­pe­as­ti, jos et­sii tie­toa kir­joit­ta­mi­sen hyö­dyis­tä. Päi­vä­kir­ja­tyy­li­ses­tä kir­joit­ta­mi­ses­ta voi ol­la ar­vaa­mat­to­man pal­jon iloa ja apua! Kir­joit­ta­mi­sen tar­koi­tus on esi­mer­kik­si jär­jes­tää aja­tuk­sia; sik­si ei ole mer­ki­tys­tä sil­lä, vaik­ka jo­kin pilk­ku tai yh­dys­sa­na unoh­tuu. Kir­joit­ta­mi­nen on mah­dol­lis­ta meil­le kai­kil­le, sen voi op­pia. Kun pe­laa jää­kiek­koa nel­jä tun­tia päi­väs­sä, op­pii to­den­nä­köi­ses­ti tai­ta­vak­si kiek­koi­li­jak­si. Kun soit­taa pi­a­noa joka päi­vä, op­pii to­den­nä­köi­ses­ti tai­ta­vak­si soit­ta­jak­si. Kun kir­joit­taa sään­nöl­li­ses­ti, op­pii su­ju­vak­si kir­joit­ta­jak­si. Val­koi­nen pa­pe­ri ei pe­lo­ta, kos­ka voi luot­taa, et­tä sen saa täy­tet­tyä sa­noil­la.

Kir­joit­ta­mi­nen jä­sen­tää ja sää­te­lee tun­tei­ta. Suru aset­tuu aal­to­jen kei­nun­nak­si, kun sen sa­noit­taa pa­pe­ril­le. Voin las­keu­tua aal­loil­le ma­kaa­maan, sie­dän olo­ti­lan, vaik­ka suo­lai­nen me­ri­ve­si aal­lois­ta vä­lil­lä rois­kuu­kin ja nos­taa yhä kyy­ne­leet sil­miin. Sä­hi­se­vin rai­vo talt­tuu, kun yri­tän kir­joit­ta­mal­la ta­voit­taa sii­tä olen­nai­sen. Kir­joit­ta­mi­nen on uk­ko­sen­joh­da­tin: se tait­taa te­rä­vim­mät pii­kit voi­mak­kail­ta olo­ti­loil­ta.

On tai­a­no­mais­ta, et­tä so­pi­vas­ti jär­jes­te­tyis­tä kir­jai­mis­ta syn­tyy sa­no­ja ja niis­tä suu­ria ker­to­muk­sia. Nuo sa­nat voi­vat ra­ken­taa to­den­tun­toi­sen maa­il­man, jota ei oi­ke­as­ti ole ole­mas­sa. Ne voi­vat lii­kut­taa it­kuun as­ti. Ne voi­vat sa­noit­taa mie­lem­me si­säl­tä jo­ta­kin sel­lais­ta, jo­hon pu­hu­tut sa­nat ei­vät kos­kaan pys­ty. Mi­nun si­säl­lä­ni on asi­oi­ta, jot­ka tai­pu­vat vain kir­joi­tet­ta­vik­si. Ja kun kir­joi­tan, kat­se­len nii­tä kau­em­paa ja alan näh­dä yh­teyk­siä. Kir­joit­ta­es­sa voin näh­dä omaa ke­hi­tys­kaar­ta­ni. Loh­dul­lis­ta on se, et­tä vie­lä ai­kui­se­na­kin voi ede­tä ke­hi­tyk­ses­sä. Pe­lot­ta­vaa on se, et­tä kir­joit­ta­mi­sen myö­tä on niin pal­jas. Täl­lai­nen olen.

Kir­joit­ta­mi­nen opet­taa it­ses­tä ja maa­il­mas­ta, jär­jes­tää aja­tuk­sia ja il­mi­öi­tä, loh­dut­taa. Ai­na ei ole tar­peen kir­joit­taa vain ää­rim­mäi­sis­tä tun­teis­ta, vaan ta­val­li­nen tyl­sä ar­ki­kin tai­puu teks­tik­si. Kun sitä ai­ko­jen pääs­tä lu­kee, se ei tun­nu yh­tään tyl­säl­tä. Olen kii­tol­li­nen, et­tä olen kir­joit­ta­nut niin pal­jon muis­tiin: muis­ti­kir­joi­hin, vih­koi­hin, blo­gei­hin, kän­ny­kän muis­ti­oon. Mo­net asi­at, tun­nel­mat ja olo­ti­lat oli­si­vat muu­ten unoh­tu­neet.

Vii­me ai­koi­na mi­nua ovat ilah­dut­ta­neet nämä vii­me­ke­väi­set aja­tuk­set, joi­den he­rät­tä­ji­nä toi­mi­vat pa­jun­kis­sat ja Il­ma­tie­teen lai­tok­sen ter­mi lu­mi­pei­te­kart­ta.

11.4.2017

Per­jan­tai­na aloi­tim­me vir­po­mi­sok­sa­ko­ris­te­lut. Pie­nin ei mei­nan­nut py­syä na­hois­saan, kun pu­huin pa­jun­kis­sois­ta.

– Tääl­lä on emo! hän huu­si.

– Nämä ei oo vie­lä kuo­riu­tu­nut.

Kis­sa­e­mo sii­nä ok­sal­laan nuk­kui pie­net kuo­riu­tu­mat­to­mat kis­san­pen­nut vie­rel­lään. Kun nii­tä si­lit­ti, ne oli­vat niin peh­mei­tä, peh­mei­tä. Lau­loin lap­sel­le yh­tä kau­nein­ta tun­te­mis­ta­ni lau­luis­ta Ui­nu paju pie­noi­nen. Pa­jun­kis­sat ovat jo­ta­kin ih­meel­li­sen iha­naa, sa­mal­la ta­val­la hert­tai­sia kuin kis­san­kä­pä­lät, joi­ta pie­ne­nä kat­se­lin ke­sä­mö­kin pel­to­tien var­rel­la.

Olen lu­ke­nut. Jos miet­tii synk­kiä, aut­taa, kun lu­kee esi­mer­kik­si täl­lais­ta:

"Il­ma­tie­teen lai­tos tuot­taa päi­vit­täi­siä sa­tel­liit­ti­ha­vain­toi­hin poh­jau­tu­via lu­mi­pei­te­kart­to­ja. Ha­vain­to­ai­ka­sar­jat ker­to­vat lu­men su­lan­nan kes­ki­mää­rin ai­kais­tu­neen."

Lu­mi­pei­te­kart­ta! Mikä iha­na aja­tus! Jos­sa­kin joku nii­tä te­kee, tie­to­ko­neel­la luul­ta­vas­ti, ja sit­ten seu­raam­me kes­ki­ar­vo­ja lu­men mää­ris­tä ja tie­däm­me sen käyt­täy­ty­mi­ses­tä enem­män. Vai käyt­täy­tyy­kö lumi? Iha­nam­pi aja­tus oli­si, et­tä kar­tat teh­dään kä­sin. Joku vä­rit­täi­si hi­taas­ti suu­ren pöy­dän yl­le ku­mar­tu­nee­na suu­rel­le pa­pe­ril­le lu­mi­pei­te­kart­taa, joka päi­vä uu­des­taan. Näen tä­män ku­van: lu­mi­pei­te­kar­tan vä­rit­tä­jäl­lä on neu­le­pu­se­ro yl­lään, eh­kä ka­las­ta­ja­neu­le, ku­vas­sa on myös pu­nais­ta (eh­kä hä­nel­lä on pu­nai­nen pipo) ja pöy­däl­lä ole­van lu­ku­lam­pun va­los­sa hän vä­rit­tää kart­taan­sa. Tämä ei tie­ten­kään ole tot­ta, sil­lä täs­sä­hän ei pi­dem­män pääl­le oli­si mi­tään jär­keä.

Sa­nat rau­hoit­ta­vat: tääl­lä on ai­kaa ha­vain­noi­da sää­tä, tuu­lien suun­tia, kor­ke­a­pai­nei­ta, lu­men lei­jun­taa. Ter­ro­ris­tit aja­vat re­koil­laan, mut­ta tääl­lä on läm­min­tä ja tääl­lä on lau­haa, voim­me ja eh­dim­me vie­lä huo­leh­tia ar­jen ru­tii­neis­ta.

Sama loh­dul­li­suus on aa­muis­sa. Ra­dio pääl­le kel­lo 7.15, hi­taat ja rau­hal­li­set aa­mu­sä­ve­let sol­ju­vat, verk­kai­nen ää­ni pi­tää har­taut­ta, ai­ka­merk­ki pii­pah­taa. Sen jäl­keen voi­daan pu­hua pa­ho­ja asi­oi­ta, mut­ta sil­ti on vie­lä ai­kan­sa aa­mu­mu­sii­kil­le, lem­peil­le sa­noil­le, hi­taal­le he­rää­mi­sel­le.

Ul­ko­na lei­juu lumi, ei­len sa­toi kaa­ta­mal­la koko päi­vän. Täs­tä­kin riit­tää mi­nul­le iloa: säät vaih­te­le­vat niin pal­jon, et­tä voin käyt­tää ai­kaa­ni häm­mäs­te­lyyn: On kyl­lä kar­mea keli! Pak­kas­ta on lu­vat­tu ja nyt sa­taa lun­ta, mi­ten tämä on mah­dol­lis­ta!

Jos­sa­kin joku saa taas vä­rit­tää lu­mi­pei­te­kart­taa.