Olen it­ki­jä­nai­nen. Tai oi­ke­as­taan lii­kut­tu­ja, jol­le kau­niit asi­at nos­ta­vat pa­lan kurk­kuun. Elä­män hy­vät ja hai­ke­at ta­pah­tu­mat vai­kut­ta­vat niin sy­väs­ti, et­tä suo­jauk­set mur­tu­vat ker­ta toi­sen­sa jäl­keen.

Mitä it­ken?

Lii­ku­tun, kun eka­luok­ka­lai­nen lau­laa lau­lua Aa­pi­ses­taan har­taas­ti kes­kit­ty­en: ”Ta­va­taan tuol­la al­la Pii­lo­puun, Vaa­puk­ka­met­sään ka­ve­rik­si tuu! Ta­va­taan tuol­la! – Se on sa­lai­suus. Ys­tä­viä ol­laan ai­na!” Uu­det, ih­meel­li­set mai­se­mat ovat kou­lun aloit­ta­mi­sen myö­tä au­en­neet. Elä­mä, koh­te­let­han hel­läs­ti tä­tä­kin las­ta!

Lii­ku­tun, kun sei­son hä­mär­ty­väs­sä ke­säil­las­sa pi­hal­la. Eri­lai­set vih­re­än sä­vyt las­kos­tu­vat ym­pä­ril­lä­ni, ajan vuo­si­tu­han­ti­nen hu­mi­na on kai­ken taus­tal­la, minä ja me olem­me täs­sä omal­la pai­kal­lam­me, maa­il­ma on niin kau­nis ja ih­meel­li­nen! Elä­män vä­rit hen­git­tä­vät voi­mak­kaas­ti lä­vit­se­ni. Ne ovat kirk­kai­ta ja rons­ke­ja kuin lap­sen si­vel­ti­mes­tä kan­kaal­le räis­kit­ty­jä. Ilo pur­su­aa, mur­he aal­toi­lee, tus­ka raa­te­lee, on­ni sä­ke­nöi. Kaik­ki maa­il­man sä­vyt hei­jas­tu­vat ym­pä­ril­lä­ni, ker­tau­tu­vat, ker­tau­tu­vat. Purp­pu­ra ja orans­si, ok­ra ja tai­vaan­si­ni­nen – he­le­ät au­rin­gon­las­kut, sa­vun­tuok­sut syy­sil­las­sa, pak­ka­sen puna tai­vaan­ran­nas­sa. Ja mur­he: pa­ko­mat­koil­laan suu­riin me­riin huk­ku­vat pie­no­kai­set, ra­ta­pen­koil­le kii­pe­ä­vät, yk­si­näis­ten huu­dot, jot­ka huk­ku­vat mus­tuu­teen. Vä­lil­lä on sul­jet­ta­va sil­mät, jot­ta kai­ken täy­teys ei tu­keh­du­ta mi­nua.

Ju­ma­lan­pal­ve­luk­ses­sa jou­dun nie­les­ke­le­mään kyy­ne­lei­tä, kun lau­le­taan vir­si­kir­jan nu­me­ro 979: ”Tul­koon tie si­nua vas­taan, ol­koon tuu­li ai­na myö­täi­nen, päi­vä pos­kil­le­si pais­ta­koon, sade pel­loil­le­si vir­rat­koon. Ja kun­nes koh­da­taan, elä­mä­si jää­köön kä­siin Ju­ma­lan.” It­ket­tä­vän kau­nii­ta aja­tuk­sia, niin kau­nis ru­kous!

It­kul­la on oma ai­kan­sa – se aja­tus on mer­kat­tu kau­an sit­ten jo Saar­naa­jan kir­jaan: ”Kai­kel­la on mää­rä­ai­ka, ja ai­kan­sa on joka asi­al­la tai­vaan al­la. - - Ai­ka on it­keä ja ai­ka nau­raa. Ai­ka on va­lit­taa ja ai­ka hy­pel­lä.” It­ku on tär­ke­ää. It­kua ei voi tees­ken­nel­lä, mut­ta nau­run voi. It­ku on vies­tin­tuo­ja si­sim­mäs­tä: on su­run, luo­pu­mi­sen tai hai­kei­den muis­to­jen ai­ka. On vä­sy­myk­sen, pet­ty­myk­sen tai epä­oi­keu­den­mu­kai­suu­den tuo­ma it­ku. It­ku yh­dis­tää ih­mi­siä. Se on ih­mi­sen pu­het­ta toi­sel­le ih­mi­sel­le; elä­män al­ku­met­reil­lä vau­van it­ku ker­too hoi­ta­jal­le elin­tär­kei­tä vies­te­jä nä­läs­tä tai epä­mu­ka­vas­ta olos­ta. Isom­pa­na­kin it­ku on vies­ti: mi­nul­la on paha mie­li, au­ta mi­nua. On ar­vo­kas­ta, kun toi­nen kuu­lee it­kun, sil­lä yk­sin kaik­ki on vai­ke­am­paa.

It­ku ei kui­ten­kaan tai­da ol­la ai­van yk­si­se­lit­tei­nen asia. Mie­lee­ni jäi jo­kin leh­ti­jut­tu, jon­ka mu­kaan huo­nos­ti voi­vat it­ke­vät pal­jon. It­ku­herk­kyys voi liit­tyä esi­mer­kik­si ma­sen­nu­soi­rei­siin. Ny­kyi­ses­sä tar­kas­ti kont­rol­loi­dus­sa maa­il­mas­sa it­ke­vä ih­mi­nen voi ol­la ou­to näky, kos­ka it­ku on tie­tyl­lä ta­val­la hal­lit­se­ma­ton tun­teen­pur­kaus. Jos­ta­kin olen poi­mi­nut tal­teen seu­raa­vat aja­tuk­set: ”Su­run näyt­tä­mi­seen liit­tyy usein hä­pe­ää. Pyy­däm­me an­teek­si, jos it­kem­me mui­den näh­den. Su­run näyt­tä­mi­nen pal­jas­taa meis­tä jo­ta­kin hy­vin hen­ki­lö­koh­tais­ta.” Vä­lil­lä mi­nun­kin on pa­dot­ta­va it­kua, en voi ryöp­säh­del­lä joka pai­kas­sa. Sil­loin ajat­te­len kaup­po­jen kyl­miä bo­nus­kort­ti­jär­jes­tel­miä tai kir­jas­ton lai­nau­sau­to­maat­tia – jo­ta­kin mah­dol­li­sim­man etäis­tä ja tek­nis­tä. Har­mil­li­sin­ta on, jos ih­mi­sen it­ku on toi­sil­le nau­run asia.

”Täs­sä sitä taas ulis­taan, on tämä yh­tä mä­ri­nää.” Myö­tä­tun­toi­ses­sa ja ym­mär­tä­väs­sä il­ma­pii­ris­sä it­kuun voi toi­si­naan on­nek­si suh­tau­tua lem­pe­än hy­vän­tuu­li­ses­ti ja käyt­tää lem­pi­ni­mi­ä­kin. Sit­ten it­ku jo haih­tuu­kin, kun saa yh­des­sä ja­kaa vies­tiä, jon­ka kyy­ne­leet ovat si­sim­mäs­tä nos­ta­neet.