Vuo­den alus­sa aja­tel­laan yleen­sä suu­ria ja yle­viä. Ih­mi­nen tar­vit­see aja­tus­ta, et­tä kaik­ki on mah­dol­lis­ta ja et­tä voi ta­val­laan aloit­taa uu­den puh­taan si­vun vuo­den al­ka­es­sa. Mi­kään uu­si al­ku ei kui­ten­kaan ole edes­sä, sil­lä sa­mat ih­mi­set jat­ka­vat aja­tuk­si­neen, taak­koi­neen ja tai­toi­neen vuo­des­ta 2017 vuo­teen 2018.

Sa­mal­la tämä kaik­ki on ai­van ai­nut­laa­tuis­ta.

On yh­tä ai­kaa hai­ke­aa ja on­nel­lis­ta, et­tei ai­kaa saa py­säy­tet­tyä. Hai­ke­aa se on esi­mer­kik­si sel­lai­si­na het­ki­nä, kun kuun­te­lin it­se­näi­syys­päi­vän ai­ka­na he­li­se­vää kuo­roa, jon­ka ää­ni oli kuin si­ni­kel­lo­jen soit­toa ke­säi­sen pien­ta­reen var­rel­la. Is­tuim­me kir­kos­sa kyl­ki kyl­jes­sä ja sil­miem­me eteen piir­tyi sa­no­jen myö­tä ko­ti­maan met­sien veh­reys. Ajat­te­lin, et­tä nyt ai­ka voi­si py­säh­tyä – juu­ri nyt, kun olen täs­sä he­li­se­väs­sä kau­neu­des­sa yh­des­sä mui­den kans­sa. Mut­ta lau­lu kul­ki eteen­päin, sä­ve­let hai­pui­vat ja lu­mous sär­kyi.

On­nel­lis­ta ajan kul­ku on sil­loin, kun sie­tä­mät­tö­mät aja­tuk­set, suru tai kipu kie­to­vat ih­mi­sen niin tiuk­kaan pu­ris­tuk­seen, et­tei va­loa eh­di näh­dä. Sil­loin on hyvä, et­tä se het­ki ei kes­tä lo­put­to­miin, kun ai­ka vää­jää­mät­tö­mäs­ti ku­luu.

Olen aja­tel­lut isoi­so­äi­ti­ä­ni An­naa, jota en kos­kaan eh­ti­nyt ta­va­ta. Jos nyt sai­sin kat­soa ait­ta­po­lul­la hän­tä, suu­ri hel­lyys täyt­täi­si mi­nut. Hän mek­koi­neen ja hui­vei­neen töi­hin­sä kii­reh­ti­mäs­sä, minä täs­sä, jo­kin pie­ni osa An­nan pe­ri­mäs­tä yhä kier­tä­mäs­sä ke­hos­sa­ni. Hän, yh­den so­dan elä­nyt, on ol­lut mi­nun ikäi­se­ni vuon­na 1935, kun uu­si sota jo hää­möt­ti nuo­ren ta­sa­val­lan tai­vaan­ran­nas­sa. An­nan ai­kaan Suo­meen syn­tyi pal­jon enem­män vau­vo­ja kuin nyt, mut­ta hei­tä myös kuo­li pal­jon. Joka kym­me­nes vau­va me­neh­tyi. Se on jul­ma aja­tus; omaan lä­hi­pii­rii­ni syn­tyi vii­me vuon­na har­vi­nai­sen pal­jon vau­vo­ja – sata vuot­ta sit­ten moni nois­ta vau­vois­ta oli­si kuol­lut tau­tei­hin, joi­ta ei voi­tu hoi­taa.

Isoi­so­äi­ti­ni nai­se­ne­lä­mä täs­sä maas­sa oli ko­vin eri­lai­nen kuin mi­nun. Oli­ko hä­nel­lä haa­vei­ta vai me­ni­kö elä­mä sa­maan tyy­liin kuin se oli su­ju­nut hä­nen äi­dil­lään ja su­vun muil­la nai­sil­la? Minä olen saa­nut teh­dä va­lin­to­ja va­lit­se­mas­ta pääs­ty­ä­ni: olen miet­ti­nyt ja ana­ly­soi­nut mitä kou­lua käyn, mis­sä asun, mitä työ­tä teen, mil­tä mi­nus­ta mil­loin­kin tun­tuu. An­na odot­ti kas­vua sekä si­säl­lä et­tä ul­ko­na: mi­ten kas­voi pel­to­jen vil­ja, mi­ten vart­tui­vat lap­set pir­tis­sä.

Hän peit­te­li mon­ta lap­sis­taan jo pie­ni­nä maan keh­toon. Yk­si heis­tä oli Lea, joka pu­to­si ve­si­saa­viin, jos­sa oli kie­hu­vaa vet­tä. Hän kir­kai­si ker­ran, mut­ta sit­ten tun­to­her­mot oli­vat pa­la­neet ja Lea oli ai­van hil­jaa. Pa­rin päi­vän pääs­tä hän kuo­li. Näin meil­le jäl­ki­pol­vil­le on ker­rot­tu. Lea jät­ti oman pik­ku­ty­tön ko­koi­sen jäl­ken­sä su­kum­me muis­toi­hin, An­na oman­sa. Hei­dän elä­män­sä osui Luo­jan suun­nit­te­le­ma­na tsaa­rin ai­kaan, it­se­näis­ty­mi­sen ai­kaan, rau­han, so­dan ja jäl­leen­ra­ken­ta­mi­sen vuo­siin. Mi­nun ai­ka­ni on ol­lut eri­lais­ta: ajat muut­tu­vat ja maa­il­man ää­ret tun­tu­vat ku­tis­tu­van, mut­ta ih­mi­nen on poh­jim­mil­taan sama ajan muut­tu­mi­ses­ta huo­li­mat­ta.

En­si­vil­kai­sul­la ny­kyi­nen elä­män­me­nom­me saat­taa vai­kut­taa pin­nal­li­sel­ta fii­lis­te­lyl­tä ja hen­gai­lul­ta – asi­oil­ta, joil­le ei men­nei­nä vuo­si­kym­me­ni­nä ol­lut ai­kaa. Tar­kem­min kat­so­en on­nek­si huo­maa, et­tä pin­nan al­la meis­sä kui­ten­kin on yhä yh­teis­tä ih­mi­syy­den poh­ja­vir­taa. Vii­me vuon­na mei­tä yh­dis­ti kak­si suur­ta asi­aa: Mau­no Koi­vis­ton kuo­le­ma ja Suo­men 100-vuo­tis­juh­la. Ne osoit­ti­vat, et­tä meis­sä on sa­mo­ja tun­tei­ta, joi­ta on tar­peel­lis­ta ja­kaa ja ko­kea yh­des­sä. It­kim­me Koi­vis­ton kuo­le­maa. Ken­ties sa­mal­la vuo­da­tim­me nii­hin kyy­ne­liin mui­ta­kin su­re­mat­to­mia su­ru­ja, jot­ka sai­vat hy­väk­syt­tä­vän il­me­ne­mis­muo­don kan­sal­li­se­na ko­ke­muk­se­na. Eri­tyi­ses­ti lop­pu­vuon­na 100-vuo­ti­as ko­ti­maa yh­dis­ti mei­dät: me saim­me elää tä­män his­to­ri­al­li­sen het­ken ja yh­tei­sen juh­lan ai­heen.

Ta­val­li­si­na päi­vi­nä ar­ki­set to­del­li­suu­tem­me ovat ko­vin eri­lai­sia eri puo­lil­la maa­ta työs­tä tai työt­tö­myy­des­tä, ter­vey­des­tä tai sai­rau­des­ta, mo­nis­ta elä­mi­sen mah­dol­li­suuk­sis­ta riip­pu­en. Vie­lä enem­män tar­vit­tai­siin sitä, et­tä ojen­nam­me kä­tem­me ja muo­dos­tam­me ket­jun, jos­sa läm­pi­mät sy­dä­mem­me syk­ki­vät sa­man­lai­si­na ihon­vä­ris­tä, kan­sal­li­suu­des­ta tai aat­tei­den eri­lai­suu­des­ta riip­pu­mat­ta. Elä­mä on ko­vin ras­kas­ta, jos ei pys­ty luot­ta­maan tois­ten ih­mis­ten hy­vyy­teen. Kun on pi­tä­nyt tois­ta kä­des­tä ja kat­so­nut sil­miin, on vai­ke­am­pi vi­ha­ta.

Mie­les­sä­ni olen ta­pail­lut kat­kel­maa van­has­ta sa­dus­ta: ”Men­nyt ai­ka vi­rit­ti ki­ta­ran­sa ja al­koi soit­taa iso­äi­din ai­kais­ta vals­sia. Kaik­ki va­lit­si­vat pa­rin­sa. Su­ru­tar ja Ilo, Sota ja Rau­ha sekä kaik­ki muut al­koi­vat pyö­riä vals­sin tah­dis­sa ja Tu­le­va ai­ka lau­loi sii­hen kirk­kaal­la ää­nel­lään sa­nat. Mikä on mat­kan mää­rä? Me pur­jeh­dim­me vain pit­kin ikui­suu­den ke­hää, vas­ta­si pe­rän­pi­tä­jä.”

Olem­me lo­pul­ta yk­si­näi­siä to­mu­hiuk­ka­sia, maan sy­liin pa­laa­via. Kim­mel­läm­me meil­le an­ne­tun ajan ver­ran, ku­ten hie­kan­jy­vä ki­mal­taa au­rin­gon­va­lon osu­es­sa sii­hen, ja ka­to­am­me sit­ten kuin uni aa­mun tul­len.

Lai­naus Er­vo Ves­te­ri­sen kir­jas­ta Kau­nein­ta maa­il­mas­sa – Ru­dolf Koi­vun ja Raul Roi­neen sa­tu­jen läh­teil­lä