Työ­päi­vän päät­teek­si löy­sin en­ti­sen mum­mo­la­ni, ny­kyi­sen ke­sä­paik­kam­me kir­ja­hyl­lys­tä Lut­he­rin esi­pu­hei­ta ja reu­na­se­li­tyk­siä kä­sit­te­le­vän kir­jan. Up­pou­duin lu­ke­maan. Psalt­ta­rin koh­dal­la Lut­her äi­tyi ylis­tys­sa­noi­hin. Hä­nen mie­les­tään psal­mit ovat mitä pu­hut­te­le­vim­pia ku­vauk­sia us­ko­vais­ten tun­te­muk­sis­ta ja ko­ke­muk­sis­ta, ah­dis­tuk­sis­ta ja on­nen ai­heis­ta. Ne ovat ikään kuin päi­vä­kir­jan teks­te­jä: hen­ki­lö­koh­tai­sia, re­hel­li­siä, avoi­mia, tun­teik­kai­ta.

Roh­ke­nen ker­toa kir­joit­ta­nee­ni päi­vä­kir­jaa koko täy­si-ikäi­syy­te­ni ajan. Lu­ki­on vii­mei­sel­lä luo­kal­la äi­din­kie­le­no­pet­ta­ja­ni ke­hot­ti mei­tä val­mis­tau­tu­maan ke­vään yli­op­pi­las­kir­joi­tuk­siin kir­joit­ta­mal­la mah­dol­li­sim­man pal­jon. ”Aloit­ta­kaa pi­tä­mään vaik­ka päi­vä­kir­jaa”, hän kan­nus­ti. Sil­loin aloi­tin. Ja olen jat­ka­nut tä­hän päi­vään saak­ka. Yli kak­si­kym­men­tä vuot­ta.

Olen kii­tol­li­nen, et­tä olen tul­lut kir­joit­ta­neek­si. Teks­tit tar­jo­a­vat kur­kis­tu­sik­ku­nan eri elä­män­vai­hei­siin. Nii­den kaut­ta on ha­vait­ta­vis­sa myös ai­kuis­tu­mi­sen vai­heet ja ih­mi­se­nä kyp­sy­mi­nen. Kir­joit­ta­mi­nen on ol­lut hy­vin epä­sään­nöl­lis­tä. Nuo­rem­pa­na teks­te­jä syn­tyi ti­he­äm­min. Ny­kyi­sin har­vem­min. Kui­ten­kin jo­kai­sel­le vuo­del­le on joi­ta­kin mer­kin­tö­jä. Kaik­kien teks­tien taus­tal­la on tar­ve pur­kaa elä­män­ti­lan­tei­ta, kä­si­tel­lä ja jä­sen­tää nii­hin liit­ty­viä aja­tuk­sia ja tun­tei­ta.

Var­hai­sim­mat kir­joi­tuk­se­ni kä­sit­te­le­vät ja esit­te­le­vät lä­hin­nä sen het­ki­siä kiin­nos­tuk­sen koh­tei­ta­ni. Olen lu­e­tel­lut muun mu­as­sa sil­loi­sen tie­to­ko­neem­me suo­ri­tus­ky­vyn ar­vo­ja: pro­ses­so­ri­te­hon, kiin­to­le­vyn muis­ti­ka­pa­si­tee­tin, kes­kus­muis­tin mää­rän yn­nä muu­ta sel­lais­ta. On myös joi­ta­kin luon­neh­din­to­ja tuol­loi­sis­ta ys­tä­vis­tä­ni ja per­heen­jä­se­nis­tä­ni. Maa­il­ma oli täyn­nä mah­dol­li­suuk­sia – kaik­ki tiet tun­tui­vat ole­van avoi­mi­na. Kai­kes­ta pais­taa läpi vi­at­to­muus ja kir­ka­sot­sai­suus.

Elä­män suu­ret mur­ros­vai­heet ovat syn­nyt­tä­neet teks­te­jä. Lu­ki­on jäl­kei­nen ar­mei­ja­vuo­si, ko­toa läh­te­mi­nen, opis­ke­lu­paik­ka­kun­nal­le muut­ta­mi­nen, opin­to­jen aloi­tus ja opis­ke­li­ja­e­lä­män uu­det ih­mis­suh­teet on kä­si­tel­ty kir­jas­sa. Ja tot­ta kai nuo­ruu­den ihas­tuk­set, pa­la­vat tun­teet ja sy­dän­su­rut.

Teks­te­jä on syn­ty­nyt pet­ty­mys­ten, ah­dis­ta­vien ti­lan­tei­den, ras­kai­den elä­män­vai­hei­den ja mut­kik­kai­den ih­mis­suh­tei­den het­kis­sä. Usein olen kir­joit­ta­nut enem­män ne­ga­tii­vi­sia kuin po­si­tii­vi­sia tun­te­muk­sia. Po­si­tii­vi­sia asi­oi­ta ei ole ol­lut tar­vet­ta sa­mal­la ta­voin pur­kaa ja jä­sen­nel­lä. Toki nii­tä­kin teks­teis­tä löy­tyy.

Eräs sel­vä kään­ne­koh­ta päi­vä­kir­jas­sa on näh­tä­vis­sä sil­loin, kun ta­ju­sin, et­tä teks­te­jä saat­taa joku muu­kin mi­nun li­säk­se­ni lu­kea. Jäl­ki­pol­vet eh­kä, tai kuka ta­han­sa, jon­ka kä­siin kir­ja mah­dol­li­ses­ti voi jou­tua. Tai­sin sen huo­mi­on ihan kir­joit­taa. Huo­mio ei pal­jon vai­kut­ta­nut si­säl­töön, mut­ta eh­kä sen jäl­keen py­rin ikään kuin enem­män se­lit­tä­mään ti­lan­net­ta, tuo­maan mo­ni­puo­li­sem­pia kat­san­to­kan­to­ja asi­oi­hin. Aloin kir­joit­ta­maan myös elä­mä­ni po­si­tii­vi­sis­ta puo­lis­ta.

Joi­ta­kin haus­ko­ja en­nus­tuk­si­a­kin oman elä­mä­ni suh­teen olen kir­joit­ta­nut muis­tiin. Joi­ta­kin niis­tä on to­teu­tu­nut, enem­mis­tö kui­ten­kin on osu­nut enem­män tai vä­hem­män har­haan. Osan on toki mah­dol­lis­ta to­teu­tua edel­leen.

Nuo­ruus­vuo­sien teks­tei­hin toi­si­naan pa­la­tes­sa­ni mi­nua pu­hut­te­lee sy­väs­ti luot­ta­mus Ju­ma­lan joh­da­tuk­seen ja tur­vaan. Ah­dis­ta­vim­pi­na­kin het­ki­nä olen ko­ke­nut sen tar­peel­li­sek­si kir­joit­taa. Ly­him­mil­lään vain: ”Ju­ma­la, au­ta!” Sa­man pyyn­nön jos muis­tai­si ai­na edel­leen­kin.

Ny­kyi­sin, kun har­vem­min kir­joi­tan, en koe enää suur­ta tar­vet­ta kä­si­tel­lä ja jä­sen­nel­lä tun­ne-elä­mää­ni päi­vä­kir­jan kaut­ta nuo­ruus­vuo­sien ta­paan. Kun kir­joi­tus­ten väli saat­taa ve­nyä kuu­kau­sik­si, käyn niis­sä kro­ni­kan ta­voin läpi elä­mä­ni pie­niä kul­mi­naa­ti­o­pis­tei­tä. Ko­ko­naan en ole kui­ten­kaan unoh­ta­nut hen­ki­lö­koh­tais­ta ko­ke­mus­ta­soa. Kun kir­joit­taa hen­ki­lö­koh­tai­ses­ti, re­hel­li­ses­ti, avoi­mes­ti ja tun­teik­kaas­ti, se te­kee teks­teis­tä elä­män­ma­kui­sen. Tun­tuu kuin niis­sä ih­mi­nen pu­hui­si ih­mi­sel­le.