Har­ras­tan sul­ka­pal­loa ne­lin­pe­li­nä kun­toi­lu­mie­les­sä. Va­ki­o­mie­hi­tyk­seem­me kuu­luu kak­si suo­me­na­me­rik­ka­lais­ta ja kak­si suo­ma­lais­ta mies­tä. Toi­si­naan pe­lin tuok­si­nas­sa pal­lo pu­to­aa lat­ti­aan hy­vin lä­hel­le pe­li­ken­tän ra­jaa ja jou­dum­me neu­vot­te­le­maan osui­ko se ra­jan ul­ko- vai si­sä­puo­lel­le. Jo­kai­nen tar­jo­aa oman tul­kin­tan­sa sen mu­kaan, mil­tä pai­kal­ta sat­tui ti­lan­teen nä­ke­mään. Lä­him­pää ti­lan­net­ta seu­ran­neen nä­ke­mys saa luon­nol­li­ses­ti suu­rim­man pai­no­ar­von, mut­ta vä­lil­lä tul­kin­nat ovat ko­vas­ti­kin ris­ti­rii­tai­set. Leu­kai­len sil­loin:

– Si­ni­val­koi­sin sil­mä­la­sein tar­kas­tel­tu­na se näyt­ti ole­van si­säl­lä/ul­ko­na, kom­men­toin ai­na oman jouk­ku­ee­ni eduk­si, vaik­ka en oli­si edes näh­nyt koko ti­lan­net­ta.

Tie­tys­ti.

Mui­ta­kin sil­mä­la­se­ja löy­tyy.

Ih­mi­set nau­res­ke­le­vat hy­vän­tah­toi­ses­ti vas­ta­ra­kas­tu­neil­le. Sil­le, kuin­ka nämä kat­se­le­vat maa­il­maa ruu­sun­pu­nais­ten sil­mä­la­sien läpi. Mi­ten kau­nis, mi­ten iha­na olet­kaan, ra­kas­tet­tu­ni, rie­mu­ni (Laul. l. 7:6)! Rak­kau­den ja on­nen huu­mas­sa ole­va ih­mi­nen nä­kee elä­män ja maa­il­man iha­na­na ja va­loi­sa­na, niin kuin mi­tään ikä­vää ei oli­si ole­mas­sa­kaan. Tai jopa niin, et­tei ra­kas­te­tun li­säk­si elä­mään muu­ta kuu­lu­kaan. Ei­kä sii­nä ole mi­tään moi­tit­ta­vaa – ra­kas­tu­nei­den on­ni on kau­nis­ta ja tart­tu­vaa­kin.

Mie­li­a­la ja orien­taa­tio vai­kut­ta­vat sii­hen, mis­sä va­los­sa ih­mi­nen ko­ke­mi­aan asi­oi­ta tul­kit­see ja nä­kee. Ne ovat ikään­kuin sil­mä­la­sit, jot­ka vä­rit­tä­vät nä­ky­män lins­sin mu­kai­seen sä­vyyn. Synk­kä mie­li saat­taa saa­da koko elä­män näyt­tä­mään syn­käl­tä – pet­ty­mys­ten ja kat­ke­ruu­den täyt­tä­mäl­tä. Va­loi­sa mie­li taas löy­tää hel­pos­ti ilo­nai­hei­ta. Us­kon, et­tä ih­mi­nen voi vai­kut­taa asen­noi­tu­mi­sel­laan sii­hen, mis­sä va­los­sa ha­lu­aa asi­oi­ta tar­kas­tel­la. Toi­si­naan asen­teen va­lit­se­mi­nen on hel­pom­paa ja toi­si­naan vai­ke­am­paa.

Mut­ta kai­ken kruu­nuk­si tul­koon rak­kaus, sil­lä se te­kee kai­ken täy­del­li­sek­si (Kol. 3:14).

Elä­vä us­ko tar­jo­aa omat sil­mä­la­sin­sa ih­mi­sen sil­mil­le – rak­kau­den sil­mä­la­sit. Ajat­te­len, et­tä ne muis­tut­ta­vat nä­ky­mäl­tään vas­ta­ra­kas­tu­nei­den ruu­sun­pu­nai­sia sil­mä­la­se­ja. Ne vä­rit­tä­vät mie­len­mai­se­maa tyy­ty­väi­syy­del­lä, toi­vol­la, on­nel­li­suu­del­la, luot­ta­muk­sel­la, ar­mol­li­suu­del­la ja hy­vän­tah­toi­suu­del­la. Rak­kau­den lins­sien läpi tar­kas­tel­tu­na ih­mi­se­lä­mä, niin oma kuin tois­ten­kin, näyt­tää hy­väl­tä, ar­vok­kaal­ta ja kau­niil­ta. Noi­den lins­sien läpi kat­sel­len ha­lu­aa näh­dä asi­at par­hain päin: Rak­kaa­ni, kaik­ki si­nus­sa on kau­nis­ta, sinä olet täy­del­li­nen (Laul. l. 4:7)!

Toi­si­naan ta­val­lis­ten sil­mä­la­sien lins­sit su­me­ne­vat ras­vas­ta tai li­as­ta, huur­tu­vat pak­ka­ses­sa tai kas­tu­vat ve­si­sa­tees­sa niin, et­tä nii­den läpi on han­ka­la näh­dä kun­nol­la. Sil­loin ei au­ta muu kuin kai­vaa puh­dis­tus­lii­na esiin ja puh­dis­taa lins­sit taas kirk­kaik­si.

En­tä jos rak­kau­den sil­mä­la­sit su­men­tu­vat, jos ei ky­ke­ne­kään enää tar­kas­te­le­maan asi­oi­ta par­hain päin? Jos huo­mio al­kaa­kin enim­mäk­seen kiin­nit­tyä ym­pä­ril­lä val­lit­se­viin epä­koh­tiin ja puut­tei­siin tai suh­tau­tu­mi­nen kans­saih­mi­siin muut­tuu epäi­le­väk­si, ar­vos­te­le­vak­si, tai eh­kä kyy­ni­sek­si? Rak­kau­den lins­sit voi­vat su­men­tua vä­hi­tel­len ja huo­maa­mat­ta. Ei­kö ole­kin ar­vo­kas­ta, et­tä ys­tä­vä tu­lee ker­to­maan, jos huo­maa täl­lais­ta? Ai­na­kin it­se näin toi­von.

Ni­mit­täin jos rak­kau­den nä­kö­kul­man puut­tu­mi­nen jää py­sy­väk­si olo­ti­lak­si, se voi vä­hi­tel­len joh­taa epäi­lyn ja pet­ty­mys­ten kaut­ta kat­ke­ruu­teen ja vi­ha­mie­li­syy­teen, mitä seu­raa vää­jää­mät­tä elä­vän us­kon kuih­tu­mi­nen ja hä­vi­ä­mi­nen. Täl­löin on mil­tei mah­do­ton­ta ta­voit­taa enää nii­tä nä­ky­miä, joi­ta rak­kau­den sil­mä­la­sit tar­jo­si­vat.

Viha ajaa ih­mi­set toi­si­aan vas­taan, rak­kaus peit­tää pal­jot­kin rik­ko­muk­set (Sa­nanl. 10:12).

Vi­ko­ja ja puut­tei­ta ih­mi­sis­tä ja ih­mi­syh­tei­söis­tä kyl­lä löy­tyy: mis­sä on ih­mi­siä, siel­lä on syn­ti­syyt­tä. Mis­sä on syn­ti­syyt­tä, siel­lä tar­vi­taan an­teek­si­an­ta­mus­ta ja ar­mol­li­suut­ta. Ja päin­vas­toin: mis­sä syn­ti kiel­le­tään, siel­lä ei ole tar­vet­ta an­teek­si­an­ta­muk­sel­le. Voi­daan ka­rus­ti to­de­ta: mis­sä ei tar­vi­ta an­teek­si­an­ta­mus­ta, siel­lä ei tar­vi­ta Ju­ma­laa. Sii­tä Jo­han­nes­kin to­dis­taa kir­jees­sään: Jos väi­täm­me, et­tem­me ole syn­ti­siä, me pe­täm­me it­se­äm­me ei­kä to­tuus ole meis­sä. Jos me tun­nus­tam­me syn­tim­me, niin Ju­ma­la, joka on us­kol­li­nen ja van­hurs­kas, an­taa meil­le syn­nit an­teek­si ja puh­dis­taa mei­dät kai­kes­ta vää­ryy­des­tä. (1. Joh. 1:8–9.)