Istumme autossa läheisen ystäväni kanssa. Palailemme viikonlopun mittaiselta laulukurssilta. Hän, luonnontieteilijä, kertoo lukevansa kirjaa, joka käsittelee pimeää ainetta.
– Onko pimeää ainetta olemassa? haastan hänet.
– Kirjan mukaan sen olemassaolo on hyvin todennäköistä, vaikka sitä ei ole vielä pystytty havaitsemaan, hän asettelee sanansa.
– Se on siis uskon asia? jatkan haastamistani.
– Tieteellisesti sen olemassaoloa ei olla pystytty aukottomasti todistamaan, mutta monet yllättävät ja epäsuorat havainnot voidaan selittää sillä, hän täsmentää.
– Aivan samoin sanoinhan voisin argumentoida Jumalan olemassaolon puolesta – ei ole tieteellisesti pystytty todistamaan, mutta monet yllättävät ja epäsuorat havainnot voidaan selittää sillä. Missä on ero? kysyn.
– Jumalaa ei pystytyä havaitsemaan eikä hänen olemassaoloaan pystytä tieteellisesti todistamaan, se on siis täysin uskon asia. Tieteellinen totuus perustuu aina luotettaviin havaintoihin, mittauksiin, toistettavuuteen ja niiden pohjalta luotuihin matemaattisiin malleihin, siksi niissä on kyse eri asioista, hän vastaa taitavasti.
Keskustelumme jatkuu tästä eteenpäinkin hyvässä hengessä. Jatkamme pohdiskelemalla tieteen suhdetta vallitsevaan todellisuuteen ja uskoon, myös elävään uskoon.
Taannoin iltapäivälehdet kirkuivat suurin otsikoin, kuinka eräs tunnettu ja arvostettu tiedemies kykeni mielestään osoittamaan ja todistamaan sen, että maailmankaikkeuden syntyvaiheiden selittämiseen ei tarvittu enää Jumalan olemassaoloa. Uutisesta saattoi helposti saada sellaisen käsityksen, että Jumalan olemattomuus olisi näin tullut lopultakin tieteellisesti todistetuksi.
Näihin uutisointeihin viitaten eräs nuori kertoi rauhanyhdistyksen keskusteluillassa, kuinka hänen epäuskoiset luokkatoverinsa olivat riemuinneet tästä uutisesta ja kuinka hän ”kaikesta huolimatta halusi uskoa Jumalaan”. Mieleni teki aivan käydä lohduttamassa tuota nuorta, ettei kukaan pysty tieteellisesti todistamaan Jumalan olemassaolon puolesta eikä vastaan, ei nyt eikä tulevaisuudessa.
Jumalan olemattomuutta perustellaan usein vedoten kärsimyksen ja pahuuden mysteeriin ja sen epäloogisuuteen ihmismielessä: ”Jos Jumala on hyvä ja kaikkivaltias, miksi maailmassa on pahuutta? Jos Jumala on luvannut suojella uskovaa ihmistä, niin miksi maailmassa tapahtuu suuronnettomuuksia, joissa on varmasti menehtynyt suuri joukko myös heitä?”
Jumalan olemattomuutta perustellaan myös evoluutiolla: ”Entisaikojen tietämätön ihminen on pyrkinyt selittämään mysteereitä Jumalalla, mutta vähitellen kaikkiin niihin on löydetty luonnollinen selitys.” Jumalan ja uskonnon keksimistä saatetaan väittää myös eliitin salajuoneksi tavallista ihmistä vastaan. Ja monenlaista muutakin perustelua on keksitty todistamaan sen puolesta, ettei Jumalaa olekaan.
Vastaavasti ihmiset esittävät monenlaisia perusteluja myös Jumalan olemassaolon puolesta. Ihmismieli taipuu hyväksymään perustelut sen puolesta, kumman mukaan haluaa uskoa.
Moni kuvittelee Jumalaa valkopartaiseksi vanhukseksi pilvien reunalla tai joksikin muuksi inhimilliseksi henkiolennon kaltaiseksi, joka mielihalujensa mukaan hallitsee ihmiskuntaa ja maailmaa. Ei se toki kiellettyäkään ole, mutta suurin harhakäsitys syntyy siinä, että arvioinnin lähtökohtana pidetään useinkin omaa käsitystä hyvästä, kaikkivaltiaasta ja oikeudenmukaisesta Jumalasta.
Raamatun mukaan Jumala ei kuitenkaan rajoitu alkujaankaan tällaiseen: Yksi on Jumala, kaikkien Isä! Hän hallitsee kaikkea, vaikuttaa kaikessa ja on kaikessa (Ef. 4:6).
Paavalin sanoin Jumala on luonut kaiken, hallitsee kaikkea, vaikuttaa kaikessa ja on kaikessa. Hän ei ole siis luomansa ulkopuolella, vaan hän on kaikessa. Siten voi ymmärtää myös sen, ettei hiuskarvakaan voi pudota ihmisen päästä Jumalan tietämättä ja sallimatta.
Jumalan mahdollisuus vaikuttaa elämän ja luonnon tapahtumiin on kiintoisa tarkastelun aihe, mutta kaikkein perimmäisin on kysymys olemassaolosta itsestään. Miksi jotain on olemassa sen sijaan että ei olisi olemassa mitään? Eikä tätä kysymystä pidä rajoittaa koskemaan aineellista todellisuutta, vaan koko olemassaolon ideaa, ilmiötä ja mahdollisuutta.
Sen, mitä Jumalasta voidaan tietää, he kyllä voivat nähdä. Onhan Jumala ilmaissut sen heille. Hänen näkymättömät ominaisuutensa, hänen ikuinen voimansa ja jumaluutensa, ovat maailman luomisesta asti olleet nähtävissä ja havaittavissa hänen teoissaan. Sen vuoksi he eivät voi puolustautua. Vaikka he ovat tunteneet Jumalan, he eivät ole kunnioittaneet ja kiittäneet häntä Jumalana. (Room. 1:19-21.)
Tähän perustavaa laatua olevaan kysymykseen ei voida saada vastausta tieteen kautta. Kuten maalaus tarvitsee tausta-alustansa ja ajatus vaatii ajattelijansa, niin olemassaoloa varten tarvitaan Jumala. Jumalahan nimesi itsensä ”Minä-joka-olen”, tai toisin tulkiten ”Hän-joka-kutsuu-kaiken-olemaan”, kun Mooses halusi tietää, keneltä hän kertoo vievänsä viestiä kansalleen.
Näin ollen, Raamatun mukaan, koko olemassaoleva todellisuus lainalaisuuksineen todistaa Jumalasta, hänen teoistaan ja voimastaan. Kaikki on myös ollut ihmisten nähtävillä aivan luomisesta asti. Kyse on yksin siitä, haluaako ihminen uskoa ja tunnustaa sen olevan Jumalan sanalla luotu.
Blogit
Luetuimmat
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys