Ala-as­tei­käi­se­nä pari luok­ka­to­ve­ri­a­ni pu­hui­vat usein ival­li­seen sä­vyyn us­ko­vai­sis­ta, tar­koit­ta­en eri hen­gel­li­syyk­siin kuu­lu­via ih­mi­siä. Heil­lä oli vah­va epäi­lys sii­tä, et­tä mei­dän­kin per­heem­me oli "nii­tä us­ko­vai­sia” ja jos­sain vai­hees­sa he ryh­tyi­vät­kin sitä mi­nul­ta ute­le­maan. Muis­tin hei­dän hal­vek­si­vat pu­heen­sa us­ko­vai­sis­ta ja vält­te­lin vas­taa­mas­ta ky­sy­myk­siin ja py­rin ai­na vai­vih­kaa kään­tä­mään pu­hee­nai­heen toi­saal­le.

Ker­ran he yl­lät­tä­en pis­ti­vät mi­nut ku­vaan­nol­li­ses­ti sel­kä sei­nää vas­ten ja ti­va­si­vat asi­aa suo­raan. Ajat­te­lin ole­va­ni puun ja kuo­ren vä­lis­sä: jos tun­nus­tai­sin, he hyl­käi­si­vät mi­nut, mut­ta en pys­tyi­si va­leh­te­le­maan­kaan – en ha­lu­ai­si kiel­tää ole­va­ni us­ko­vai­nen. Yri­tin pe­la­ta hie­man ai­kaa ja pis­tää asi­aa vit­sik­si. Mut­ta kie­mur­te­lut ei­vät enää aut­ta­neet, he ha­lu­si­vat tie­tää vas­tauk­sen. Niin­pä kyy­nel­sil­min la­ta­sin heil­le: ”Olen minä!" Pet­ty­nee­nä kään­nyin sit­ten kan­noil­la­ni ja läh­din kä­ve­le­mään pois pai­kal­ta us­ko­en, et­tä ys­tä­vyy­tem­me oli ohi.

Vaan en­pä eh­ti­nyt kau­aa mu­reh­tia, kun po­jat jo rien­si­vät pe­rää­ni ja sa­noi­vat: ”Juha, ei se mi­tään hait­taa, voi­daan me ol­la sil­ti ys­tä­viä!” En ol­lut us­koa kor­vi­a­ni. Kai­ken sen jäl­keen, mitä he oli­vat us­ko­vai­sis­ta pu­hu­neet, he oli­vat­kin vil­pit­tö­mäs­ti val­mii­ta ole­maan ys­tä­viä yh­den sel­lai­sen kans­sa!

Var­hais­nuo­ruu­des­sa ja nuo­ruus­vuo­si­na koin usein syyl­li­syyt­tä kes­kus­te­luil­lois­sa ja nuor­te­nil­lois­sa, kun joku rei­pas ja ulos­päin­suun­tau­tu­nut nuo­ri ker­toi, kuin­ka oli heti en­si­töik­seen tun­nus­ta­nut us­kon­sa opis­ke­li­ja­to­ve­reil­leen tai ar­mei­jan tu­pa­ka­ve­reil­leen. Usein näis­sä pu­heen­vuo­rois­sa ke­ho­tet­tiin mui­ta­kin toi­mi­maan niin – se puh­dis­tai­si pöy­dän ja sääs­täi­si tur­hil­ta kie­mur­te­luil­ta. Sen jäl­keen oli­si hel­pom­pi ja mut­kat­to­mam­pi toi­mia hei­dän kans­saan.

Koin syyl­li­syyt­tä, tun­sin, et­tä en ky­ke­ni­si sii­hen. Se ei tun­tu­nut mi­nul­le lain­kaan luon­tee­no­mai­sel­ta käy­tök­sel­tä, sil­lä en­hän muu­ten­kaan pu­hu­nut hen­ki­lö­koh­tai­sis­ta asi­ois­ta­ni kuin har­voil­le ja luo­te­tuil­le ih­mi­sil­le. Mi­ten saat­tai­sin­kaan en­si al­kuun ot­taa pu­heek­si mi­nul­le kaik­kein ar­ka­luon­tei­sim­man ja vaa­li­tuim­man asi­a­ni tun­te­mat­to­mien ih­mis­ten edes­sä?

Muis­tin sa­nat: "Minä sa­non teil­le: Joka tun­nus­tau­tuu mi­nun omak­se­ni ih­mis­ten edes­sä, sen on Ih­mi­sen Poi­ka tun­nus­ta­va omak­seen Ju­ma­lan en­ke­lien edes­sä. Mut­ta joka ih­mis­ten edes­sä kiel­tää mi­nut, se tul­laan kiel­tä­mään Ju­ma­lan en­ke­lien edes­sä." (Luuk. 12:8–9.)

Tus­kin niis­sä pu­heen­vuo­rois­sa oi­ke­as­ti mi­tään sen suun­tais­ta vel­voit­ta­vaa vaa­ti­mus­ta oli, mut­ta sel­lai­sen kai­un ne tah­toi­vat nuo­ren her­käs­sä mie­les­sä saa­da. Toi­saal­ta loh­du­tus­ta tar­jo­si­vat pu­hu­jien tois­tu­vat sa­nat sii­tä, et­tä vaik­ka em­me jak­sai­si sa­noil­lam­me us­ko­am­me tun­nus­taa­kaan, niin jo elä­mäl­läm­me tun­nus­tam­me sitä.

Sen­kin olen elä­nyt elä­mäs­sä­ni to­dek­si. Var­sin­kin Ou­lun seu­dul­la van­hoil­lis­les­ta­di­o­lai­nen kris­til­li­syys nä­kyy ja vai­kut­taa voi­mak­kaas­ti, niin­pä mei­dät huo­ma­taan ja tun­nis­te­taan. Erääs­sä työ­pai­kas­sa­ni mi­nul­la oli us­ko­vai­nen kol­le­ga, tii­mi­ka­ve­ri. Pari muu­ta työ­to­ve­ri­am­me oli ker­ran työ­mat­kal­la tie­dus­tel­lut kol­le­gal­ta­ni, et­tä oli­ko hän van­hoil­lis­les­ta­di­o­lai­sia. Kun hän oli vas­tan­nut myön­tä­väs­ti, he oli­vat ker­to­neet ar­vai­lu­jaan li­sää­kin. Kaik­ki ni­met, jot­ka kol­le­ga­ni oli lu­et­te­los­ta tun­nis­ta­nut, oli­vat osu­neet oi­ke­aan. Myös mi­nun ni­me­ni oli tul­lut esiin. Kun us­ko­vai­nen työ­to­ve­ri­ni oli häm­mäs­tel­lyt, et­tä mi­ten he oli­vat nämä hen­ki­löt tien­neet van­hoil­lis­les­ta­di­o­lai­sik­si, he oli­vat vas­tan­neet, et­tei heil­le ol­lut ku­kaan sitä ker­to­nut vaan, ”sen nä­kee hel­pos­ti, kun osaa kat­soa”.

Oma ”my­kän us­kon­tun­nus­ta­jan” roo­li­ni on muut­tu­nut ja kään­ty­nyt vuo­sien mit­taan mil­tei pää­la­el­leen. Mo­nien vai­hei­den jäl­keen mi­nua saa­tet­tai­siin pi­tää jon­kin­lai­se­na jul­ki­les­ta­di­o­lai­se­na, kun siir­ryin joi­ta­kin vuo­sia sit­ten SRK:n pal­ve­luk­seen ja vii­meis­tään nyt, kun toi­min Päi­vä­mie­hen blo­gis­ti­na. Kum­paan­kin teh­tä­vään lu­pau­tu­es­sa­ni tun­sin ar­kuut­ta nii­den jul­ki­sen luon­teen vuok­si. Pel­kä­sin pe­lin me­net­tä­mis­tä, sitä, et­tä koh­tai­sin kart­te­lua ja tor­jun­taa, tu­ho­ai­sin mah­dol­li­suuk­si­a­ni ja tu­li­sin si­ten sul­ke­neek­si ovia elä­mäs­sä­ni. Kaik­ki pel­ko­ni ovat osoit­tau­tu­neet tur­hik­si. Jul­ki­suus on ol­lut sit­ten­kin ulos­päin mel­ko vä­häis­tä ja vai­ku­tuk­set pi­kem­min­kin päin­vas­tai­set.

Olen sit­tem­min tul­lut tun­nus­taak­se­ni us­ko­ni myös hen­ki­lö­koh­tai­sis­sa koh­taa­mi­sis­sa­ni, vie­lä­pä ai­van oma-aloit­tei­ses­ti. Se­kin on ol­lut yl­lät­tä­vän ki­vu­ton­ta. Us­koi­sin osan­sa ole­van sil­lä, et­tä ai­kuis­tu­mi­sen myö­tä myös hen­ki­lö­koh­tai­ses­ta us­kon­va­kau­muk­ses­ta on tul­lut sy­väl­li­nen ja erot­ta­ma­ton osa ar­vo­maa­il­maa­ni ja per­soo­naa­ni. Myös­kin se on roh­kais­sut, et­tä vas­taa­not­to on ol­lut yleen­sä luon­te­vaa ja kun­ni­oit­ta­vaa. Voin näi­den ko­ke­mus­te­ni pe­rus­teel­la to­de­ta vih­doin it­se­kin sen, et­tä us­kon­sa tun­nus­ta­mi­nen to­del­la puh­dis­taa pöy­dän ja sääs­tää tur­hil­ta kie­mur­te­luil­ta. Li­säk­si se lu­jen­taa luot­ta­mus­ta kes­kus­te­lu­kump­pa­nin vä­lil­lä ja saat­taa jopa käyn­nis­tää uu­den­tyyp­pi­siä sy­väl­li­siä kes­kus­te­lu­ja tär­keim­mis­tä asi­ois­ta.