Su­ku­tut­ki­mus. Ai­em­min ajat­te­lin sen ole­van har­maan­tu­vien mies­ten tyl­sä har­ras­tus, kun­nes it­se hu­rah­din sii­hen täy­sin – hä­din tus­kin 30 täyt­tä­nee­nä! Voi ol­la, et­tä useim­mil­la kiin­nos­tus juu­ri­aan koh­taan ke­hit­tyy oman elä­män ra­jal­li­suu­den hah­mot­tu­es­sa vä­hi­tel­len, kun tie­tyt ky­sy­myk­set al­ka­vat kai­va­ta vas­tauk­sia: Mikä on elä­män tar­koi­tus? Mikä on ih­mi­nen? Mik­si minä olen ja mis­tä minä tu­len?

Ve­li­poi­ka­ni, joka ei ole vie­lä su­ku­tut­ki­muk­ses­ta eri­tyi­sem­min kiin­nos­tu­nut, nal­jai­lee mi­nul­le toi­si­naan sii­tä, et­tä ei­kö su­ku­har­ras­tuk­sen tu­li­si ol­la pal­jon tär­ke­äm­pää elä­vien su­ku­lais­ten pa­ris­sa. Et­tä ei­kö ole hie­man tur­ha­nai­kais­ta ke­rä­tä am­moin jo kuol­lei­den su­ku­lais­ten ni­miä ja vuo­si­lu­ku­ja ja koos­taa niis­tä lis­tauk­sia?

Tot­ta­han se­kin on, mut­ta kyse on kah­des­ta hie­man eri asi­as­ta. Su­ku­tut­ki­muk­sen ide­a­na on pe­reh­tyä omiin su­ku­juu­riin­sa – esi­van­hem­piin ja hei­dän su­kui­hin­sa. Su­ku­tut­ki­muk­sen tu­lok­set tii­vis­ty­vät usein ni­mi­tau­luik­si su­ku­kir­joi­hin. Ni­mis­tä ja vuo­si­lu­vuis­ta kiin­nos­tus yleen­sä läh­tee­kin, ja nii­den jäl­jil­le voi pääs­tä hel­pos­ti vaik­ka­pa van­ho­ja kir­kon­kir­jo­ja se­lai­le­mal­la. Li­säk­si voi­daan et­siä myös kir­jal­li­sia do­ku­ment­te­ja, ku­ten van­ho­ja kir­jei­tä tai va­lo­ku­via ja esi­nei­tä. Van­hem­pia su­ku­lai­sia haas­tat­te­le­mal­la voi myös hank­kia ar­vo­kas­ta tie­toa. Näin ni­mien ja vuo­si­lu­ku­jen ym­pä­ril­le al­kaa hah­mot­tua vä­hi­tel­len pie­niä ta­ri­noi­ta ja ih­mis­koh­ta­loi­ta – men­neet pol­vet al­ka­vat elää. Näin myös su­ku­pe­rin­tö ja -pe­ri­mä piir­ty­vät esiin. Su­ku­pe­ri­mäl­lä tar­koi­tan sitä, et­tä kun edel­tä­vät su­ku­pol­vet tu­le­vat tu­tuik­si, niin al­kaa löy­tää omia luon­teen­piir­tei­tään ja ul­koi­sia piir­tei­tään myös edes­men­neil­tä su­ku­lai­sil­ta.

Su­ku­lai­suus­suh­teet ovat mo­nis­sa kult­tuu­reis­sa hy­vin tii­vii­tä ja mer­ki­tyk­sel­li­siä. Suo­men­kie­li­nen sana per­he mer­kit­see lä­hin­nä ydin­per­het­tä – isää, äi­tiä ja lap­sia. Mo­nis­sa muis­sa kult­tuu­reis­sa per­hee­seen si­säl­ty­vät myös iso­van­hem­mat, se­dät, enot, tä­dit, ser­kut ja muut, eli koko lä­hi­su­ku. Si­ten suku on so­si­aa­li­nen suo­ja- ja tu­ki­verk­ko, jon­ka lu­juu­teen voi luot­taa.

Su­ku­kes­kei­siin kult­tuu­rei­hin liit­tyy oleel­li­ses­ti van­hem­muu­den kun­ni­oi­tus. Var­sin­kin su­vun van­huk­set ovat su­ku­jen si­säl­lä usein hy­vin suu­ria auk­to­ri­teet­te­ja.

Van­hem­muu­den kun­ni­oi­tus kuu­lui myös An­tii­kin Roo­man suu­riin hy­vei­siin. Hy­veen pie­tas ('hurs­kaus, oi­ke­a­mie­li­syys') ole­mus tii­vis­tyi lau­see­seen pie­tas er­ga pa­ren­tes ('oi­ke­a­mie­li­syys van­hem­pia koh­taan'), jol­la tar­koi­tet­tiin us­kol­li­suut­ta ja kun­ni­oi­tus­ta van­hem­pia koh­taan. Ei­kä pel­käs­tään omia van­hem­pi­aan, vaan laa­jem­min kaik­kea van­hem­muut­ta, edel­tä­nei­tä pol­via sekä myös hen­ki­siä juu­ria, ku­ten kult­tuu­ri­sia ar­vo­ja ja kan­san­pe­rin­net­tä koh­taan.

Täl­lai­nen kun­ni­oit­ta­va suh­tau­tu­mi­nen edel­tä­viä pol­via ja heis­sä ki­tey­ty­nyt­tä vii­saut­ta koh­taan ei ole kau­ka­na Raa­ma­tun ope­tuk­ses­ta­kaan. Nel­jän­nes­sä käs­kys­sä sa­no­taan: "Kun­ni­oi­ta isää­si ja äi­ti­ä­si...” Kä­si­tän sen tar­koit­ta­van täs­mäl­leen sa­maa, mitä an­tii­kis­sa­kin pi­det­tiin hy­vee­nä.

Usein tun­tuu, et­tä tra­di­ti­oi­ta eli pe­rin­tei­siä toi­min­ta­ta­po­ja tai käy­tän­tei­tä ha­lu­taan tie­toi­ses­ti hal­ven­taa, mur­taa ja pur­kaa. Se il­me­nee usein en­sik­si tai­tei­den pa­ris­sa, sit­ten laa­jem­min muu­al­la­kin kult­tuu­ris­sa. ”Ei us­koi­si, et­tä enää 2010-lu­vul­la” on tyy­pil­li­nen aloi­tus, kun ha­lu­taan nos­taa jo­kin pe­rin­tei­nen kä­si­tys ikä­väs­sä va­los­sa esil­le. Sil­lä ha­lu­taan osoit­taa jo­kin kä­si­tys hal­vek­sit­ta­van van­ha­nai­kai­sek­si, mut­ta asi­a­pe­rus­teek­si van­ha­nai­kai­suus ei mie­les­tä­ni rii­tä.

Nel­jän­teen käs­kyyn liit­tyy kui­ten­kin myös lu­paus: ”Jot­ta me­nes­tyi­sit ja eläi­sit kau­an maan pääl­lä.” Ajat­te­len näin, et­tä vii­saus tii­vis­tyy edel­tä­vien pol­vien kaut­ta ja oli­si tyh­myyt­tä ol­la sitä kuu­le­mat­ta. Kuu­lui­sa eng­lan­ti­lai­nen tie­de­mies ja fyy­sik­ko Isaac New­ton on tii­vis­tä­nyt osu­vas­ti: "Jos olen näh­nyt mui­ta kau­em­mas, se joh­tuu sii­tä, et­tä olen seis­syt jät­ti­läis­ten ol­ka­päil­lä." Täl­lä New­ton tar­koit­taa sitä, et­tä hä­nel­lä on ol­lut omas­sa tie­teel­li­ses­sä työs­sään käy­tet­tä­vis­sään kai­kil­ta edel­tä­vil­tä tut­ki­ja­pol­vil­ta ker­ty­nyt tie­to ja vii­saus. Si­ten hä­nen ole tar­vin­nut kek­siä, löy­tää tai huo­ma­ta kaik­kea alus­ta pi­tä­en it­se, vaan hän on voi­nut teh­dä omat löy­tön­sä no­ja­ten ai­em­paan tie­toon. Luon­nol­lis­ta ja jär­ke­vää.

Ko­ke­mus, tie­to ja vii­saus ovat kuin juu­ret, jois­ta uu­si tie­to ver­so­aa. Mik­si en siis nöy­räs­ti kuun­te­li­si sitä vii­saut­ta ja elä­män­ko­ke­mus­ta, jota edel­tä­vät pol­vet ovat ker­ryt­tä­neet ja myös op­pi­si sii­tä? Raa­ma­tun Sa­nan­las­kuis­sa to­de­taan: "Isä opet­ti mi­nua näin: 'Pidä mie­les­sä­si mi­nun sa­na­ni, muis­ta oh­jee­ni, niin me­nes­tyt. Han­ki vii­saut­ta, han­ki ym­mär­rys­tä, älä unoh­da sitä, mitä si­nul­le sa­non, älä kään­nä sil­le sel­kää­si. älä hyl­kää sitä, niin se suo­je­lee si­nua, ra­kas­ta sitä, niin se on si­nun tur­va­na­si.'" (Sa­nanl. 4:3–6.)